Tapaan Ali Abbasin tulosten julkistamisen jälkeen pienessä ahtaassa kolossa aivan pohjoismaiden paviljongin kupeessa.
– En tiennyt mitään peikoista, ja välillä tunsin olevani ohuella jäällä. Se on minulle aivan vierasta mytologiaa, ujonoloinen Abbasi tunnustaa.
– Sitten tajusin, että ehkä se on vain hyvä asia, koska oikeastaanhan tarinassa ei ole kyse siitä. Jos olisin suomalainen tai ruotsalainen, se olisi saattanut olla minulle isompi juttu.
No todellakin. Ai niin, varoitus: juonipaljastuksia!
Miten päädyit sovittamaan John Ajvide Lindqvistin suhteellisen tuntematonta novellia?
Pidin todella paljon Ystävät hämärän jälkeen -elokuvasta. Ystäväni kertoi, että se perustuu kirjaan ja jatkoi: ”Jos pidit tästä, niin samalla kirjailijalla on novelli rumasta naisesta, joka työskentelee tullissa. Ja sitten paljastuu, että hän onkin peikko.” Minä ajattelin, että mitä helvettiä? Kun lopulta sain tilaisuuden työskennellä Ruotsissa, jotkut kysyivät kenen kanssa haluaisin tehdä yhteistyötä. ”Tämän tyypin”, sanoin. Siitä oli jo vuosia, mutta muistin edelleen hullun tarinan. Vaikka ei se loppujen lopuksi niin hullu ole.
Se on oikeastaan aika herkkä ja lempeä, ja pidän siitä juuri siksi. Vanha, yliluonnollinen elementti on niin pinnan alla, että sitä tuskin huomaa. Kirjallisuudessa moiset raja-aidat ovat vähemmän tarkkoja kuin elokuvissa. Mitä Franz Kafka on? Fantasiaa, eksistentialistista draamaa? Muodonmuutosta voi lukea tarinana isosta ötökästä mutta myös ihmisen sisältä alkavasta muutoksesta.
Elokuvaa tehdessä moni asia pelotti. Kuten se, että iranilaisena tartun johonkin niin syvästi pohjoismaiseen tarustoon juurtuneeseen aiheeseen. Sitten lakkasin ajattelemasta, että teen elokuvaa peikoista tai lihavista ihmisistä: teen vain rakkaustarinaa. Yritin olla kajoamatta tarinan sieluun, mutta John ymmärsi hyvin, että sovitus ei tarkoita kirjan filmatisointia sellaisenaan. Hän ei ehkä ihan kaikesta pitänyt, mutta koskaan hän ei kovistellut minua.
Elokuva on hyvin uskollinen alkuteokselle, mutta lisäsit siihen synkkiä elementtejä, jotka tekevät Eeron Vore-hahmosta vähemmän miellyttävän. Miksi?
Minusta Raja oli surullinen kertomus, enkä oikein pitänyt Johnin tavasta päättää se onnelliseen sävyyn. On hyvä löytää itsensä ja nähdä valo, mutta minun piti tehdä se eri tavalla. Vertasin peikkoja neandertalinihmisiin – meidän kaltaisiimme mutta silti erilaisiin. Ne kilpailivat kanssamme, joten tapoimme ne. Tarvitsimme oikeutuksen sille ja aloimme kertoa niiden varastavan lapsiamme. Tulkitsin modernilla tavalla vaihdokasmyyttiä ja tiedän sen olevan synkkää. Joku kysyikin vihaanko lapsia. Hän oli nähnyt Shelley-elokuvani, ja veti omat johtopäätöksensä.
En vihaa lapsia, mutta Shelleyn kuvausten aikaan exäni odotti poikaani. Joskus hän soitti ja kertoi oudoista kivuista, ja minä olin juuri kuvaamassa kohtausta, jossa paha vauva on tekemässä äidilleen jotain ikävää. En voinut olla ajattelematta, että: ”Hitto, mitä jos tämä onkin totta? Leikittelenkö jollain sellaisella mitä en pysty käsittämään?” En halua psykoanalysoida itseäni, mutta ehkä ilmaisen myös pelkoa isyyttä kohtaan.
Mitä miellyttävyyteen tulee… Elokuvissa on hienoa, että voi samastua kehen vain. Hollywood intti pitkään, että päähenkilön on aina oltava sankari. Nyt he ovat tajunneet, että katsoja voi ymmärtää sarjamurhaajaa ja kaikenlaisia kieroutuneita tyyppejä, ja se on jopa hyvä bisnes! Hahmoille voi antaa synkkiä piirteitä, kunhan he ovat kiinnostavia.
Novellissa ei myöskään ollut Suomi-vitsejä.
Minun oli löydettävä peikoilleni koti. Päätin käyttää myyttiä Suomesta ja muumipeikoista. Suomi oli myös osa Ruotsin imperiumia, mutta se ei ollut Ruotsia. Tinakin on osa yhteiskuntaa eikä silti ole.
Kaikesta hullusta menosta huolimatta tarina on aika realistinen. Pyritkö siihen tietoisesti?
Sanoin näyttelijöille, että jos tämä olisi jenkkileffa, he nuuhkisivat ilmaa ja nostelisivat autoja. Skandinaviassa on jo Ibsenin peruina vahva psykologisen draaman perinne. Ja hyvä niin, sillä on hyvä rakentaa ihmisten ja yhteiskunnan ymmärtämisen perustan päälle. Silti on ihan oma juttunsa tehdä elokuvaa, joka ei ole täyttä realismia. Täällä vaikuttaa Neuvostoliitosta itäiseen Eurooppaan tullut sosiaalinen realismi, joten teillä ei ole omaa Milos Formania – on vain kalpeita kopioita. Olin juuri Espanjassa ja siellä on vallalla lajityyppien gazpacho, joka voi sisältää mitä vain perhedraamasta rikostarinaan. Täällä tekijöiden on oltava kiinnostuneita ”oikeista” ihmisistä ”oikeine” ongelmineen. Loput menevät katsomaan The Avengersia.
Hassua, että mainitsit sen, sillä Raja sai minut ajattelemaan Hancockia, supersankarielokuvaa, jossa Will Smithin hahmo ei tiedä olevansa sellainen.
Eiväthän ne leffat ole sukupuolitutkielmia, mutta en voi olla ajattelematta, että: ”Kaikki nämä tyypit ovat niin gay!” Valtavirtaelokuva on hyvin heteronormatiivista. Muistan, kun Brokeback Mountain ilmestyi. Katsoin sen kaverini kanssa ja vollotimme silmät päästämme. Sitten ihmettelimme, kuinka outoa on, että ensimmäistä ei-heteroseksuaalista valtavirtaelokuvaa piti odottaa 2000-luvulle! Joten ehkä supersankareilla ja sukupuolijoustavuudella on nykymaailmassa jotain tekemistä keskenään, ja siihen rakoon Raja istuu hyvin.
Yliluonnollisessa olen kuitenkin kiinnostuneempi surrealistisista asioista kuin lentävistä lohikäärmeistä. Hulk on ainut supersankari, josta pidän, koska ymmärrän hänen ongelmansa. Hyvin hillitty, hiljainen tiedemies joutuu onnettomuuteen. Hän saa voimia mutta menettää minuutensa: hänestä tulee tyhmä ja aggressiivinen. Halusin versioida sitä, mutta jos hahmoni olisivat vihreitä, ei olisi rajaa ylitettäväksi. Ja olisi outoa, jos vihreä tyyppi tajuaisi vasta 30 vuoden jälkeen olevansa erilainen.
Peikkosi hukkuvat hyvin yhteiskuntaan, vaikka eivät välttämättä olekaan viehättäviä.
Olemme oppineet heti miettimään syitä, jos joku elokuvassa ei ole kaunis. Jos hahmo on lihava, odotamme komediaa. Puhutaan ”normaaleista” ihmisistä, mutta kuka sellaista näyttelee? Brad Pitt? Hänessä ei ole mitään normaalia. Yksi syy elokuvalle oli, että sain käsitellä rumia ihmisiä. Sen puolesta sai tapella, sillä aluksi tuottaja lähetti vain mallin näköisten näyttelijöiden kuvia, heillä vain saattoi olla hieman vino nenä. Kaikki tietävät mitä rumalla tarkoitetaan, mutta sitä ei vain haluta myöntää.
Et kuitenkaan vienyt ajatusta ihan loppuun, sillä Eva ja Eero viettivät tuntikausia maskeerattavina, vai kuinka?
Tajusin tarvitsevani hyviä näyttelijöitä, muuten olisin pulassa heidän tunnetason matkansa kanssa. Niinpä otin hyvät näyttelijät ja sotkin heidän kasvonsa. Minulla kävi onni, sillä Skandinaviasta on vaikea löytää Daniel Craigia. Tyypit ovat joko liian herkkiä tai liian uhkaavia. Mutta Eerossa on särmää.
Hahmoissa on ihmispuoli ja eläinpuoli. Heidän oli oltava kumpaakin ääripäätä. Se ei ollut ongelma, sillä kumpikin on mainio näyttelijä, joka ei mieti näytteleekö kettua vai kuningasta – hahmoa lähestytään samalla tavalla. Mielestäni Eero jätti Hymyilevän miehen pääosan varjoonsa, hän jäi siitä elokuvasta mieleen. Eva esitti näytelmässä Richard III:tta! Minun piti vain olla heidän personal trainerinsa ja kertoa vähän siitä ja vähän vähemmän tuosta. Elokuvakoulussa opin, että ohjaaja usein vain häiritsee näyttelijöitä. Suurimman osan ajasta heidän pitäisi vain antaa hoitaa työnsä.
Miten käsittelit kaikkein äärimmäisiä hetkiä? Pelkästään se seksikohtaus olisi voinut mennä niin, niin väärin.
Puhuin Lars von Trierin elokuvia leikkaavan Anders Refnin kanssa, ja hän sanoi: ”Onneksi olkoon. Ja muuten, varastitte Antichristista”. Vastasin: ”Kyllä, mutta te varastitte Tarkovskilta!” (naurua) Pohjoismaisessa maagisessa realismissa taikuus on tärkeää mutta realismi vieläkin tärkeämpää. En halunnut shokeerata millään kohtauksella. Yritin lähestyä niitä hahmoille hyvin luonnollisina tapahtumina. Toki mukana oli proteeseja ja erikoisefektejä, jotka tekivät niistä teknisesti haastavia. Mutta seksikohtaukseen päästessämme olimme jo niin väsyneitä, ettemme jaksaneet välittää. Se oli vain kohtaus 86, joka piti hoitaa päästäksemme kohtaukseen 87. Arvostan suunnattomasti Evaa ja Eeroa, sillä puhuimme tosi vähän seksistä ja alastomuudesta – en piittaa niistä, eivätkä välitä hekään. Näytimme hahmoja, jotka ovat kuin kuka tahansa – he naivat, syövät ja nukkuvat. Se on osa luontoa. Ei enempää eikä vähempää.
Siksi monet arvostavat Rajaa todellisen minänsä löytämisen airueena. Oletko samaa mieltä?
On hyvä, että on naisten ja erilaisten vähemmistöjen oikeuksia ajavia sosiopoliittisia liikkeitä. Silti pelkään, että voimme ajautua tilanteisiin, joissa meidän määrittelee vain sukupuoli tai ihonväri. Tai yhteiskuntaluokka. Jokin aika sitten kävin lentokentän vessassa ja näin seinällä listan sen siivoajista, ja siinä luki Ali, Ali, Ali. Hetken ajattelin: ”Hyvä minä, olen onnistunut, en siivoa vessoja.” Mutta ei se välttämättä niin mene.
Elokuvani ei ole suora sosiaalinen kommentti. Monet lahjakkaat ohjaajat tekevät niin, en ole yksi heistä. Jotta sanoman voisi ottaa vakavasti, siihen on todella panostettava ja minä olen enemmän kiinnostunut eksistentialistisista kysymyksistä: rajasta minun ja minuuteni välillä. Jokaisella on niitä. Olen asunut kaikkialla maailmassa, mutta vaikka pysyisi paikoillaan identiteetti on moninainen. Sinäkin voisit olla nainen, äiti, journalisti ja kapinallinen. Ne voivat limittyä mutta eivät aina. Ehkä päätät joskus olla kapinallinen, ja muut minäsi jäävät taka-alalle. Tina saa valita kuka hän haluaa olla. Siinä ei ole kyse paluusta synnyinseuduille ja identiteettinsä löytämisestä, koska sitä ei löydä. Se rakennetaan.
