Näyttelijä Eero Milanoff myöntää Episodin kanssa jutellessaan, että kuvitteli Cannes-reissun Hymyilevän miehen myötä jäävän ainutkertaiseksi. Eikä ihme, sillä vaikka Gräns esitetään Juho Kuosmasen lempeälle komedialle pari vuotta sitten menestyksekkääksi osoittautuneessa Un Certain Regard -sarjassa, se ei ole tyypillistä art house -materiaalia. Se kertoo… peikoista.
– Joo mutta se ei ole tyypillinen peikkoleffa, Milonoff selostaa ennen kuin ajatuksemme ehtivät harhailla Justin Timberlaken soundtrackin tahdittamiin mörköihin.
– Peikko on Skandinaviassa hyvin suosittu mytologinen hahmo. Mutta emme yrittäneet mitenkään käsitellä ruotsalaisten tai suomalaisten tai minkään muidenkaan maiden peikkojen eroavaisuuksia. Meille ne olivat vain yksi maapallollamme asuva rotu.
Joka työskentelee tullin palveluksessa…
– Siellä toimii Tina-niminen nainen [Eva Melander], joka on hyvin tehokas, sillä hänellä on erikoinen kyky: hän osaa haistaa ihmisten tunteet, Milonoff jatkaa. – Hän tietää piilottelevatko he jotain.
Se tekee laittomien esineiden muiluttamisesta hänen ohitseen ymmärrettävästi vaikeaa.
– Tina on vähän outo, hieman erikoisen oloinen. Eräänä päivänä sisään kävelee hahmoni Vore, joka näyttää hieman hänenlaiseltaan. Ja ensimmäistä kertaa Tina ei osaa lukea jotakuta.
Se ei kuitenkaan kestä kauan. Voren avulla Tina alkaa hiljalleen ymmärtää kuka hän on ja mitä hänen väelleen on tehty.
– Tina ei tiedä olevansa peikko – hän vain tuntee itsensä erilaiseksi. Ihmiset ovat alistaneet meitä vuosisatoja, ja olemme viimeisiä jäljellä olevia. Kohdatessamme kerron hänelle viimeinkin meidän tarinamme.
Mikäli tuo kuulostaa epämääräisesti tutulta, olet varmaan lukenut elokuvan taustalla olevan novellin, joka löytyy John Ajvide Lindqvistin kokoelmalta Låt de gamla drömmarna dö (”Anna vanhojen unelmien kuolla”). Arvostetun ruotsalaiskirjailijan tunnetuin teos on Ystävät hämärän jälkeen, josta Tomas Alfredson teki hienon elokuvan. Siitä löytyy myös jenkkiversio.
– Pidän hänen tavastaan kirjoittaa, koska hän onnistuu yhdistämään yliluonnollisia aineksia arkeen. Hän kuvaa todellisuuttamme todella hyvin ja lisää siihen sitten uuden tason. Koko juttu tuntuu hyvin tätä päivää olevalta. Gräns kertoo miltä tuntuu kuulua vähemmistöön. Yhteiskunta haluaisi kaikkien kuuluvan samaan muottiin: näyttävän samalta samanlaisine seksuaalisine suuntauksineen. Jos niin ei ole, kohtaa epäoikeudenmukaisuuksia.
– Se kertoo myös suhteestamme luontoon, sillä ihmisillä on taipumus käyttää kaikki loppuun ja vain siirtyä muualle. Yliluonnollisella virityksellä on helpompi käsitellä vaikeita aiheita.
Helpompaa ehkä katsojalle mutta ei välttämättä näyttelijälle. Milonoffia pyydettiin palauttamaan mieleen ruotsinkielentaitojaan roolia varten, mutta edessä oli vielä isompi haaste: maskeeraus. Hänellä kesti jonkin aikaa sujahtaa rooliinsa: tarkemmin sanottuna kolme ja puoli tuntia joka päivä.
– Se oli kieltämättä rankkaa. Lopputulos oli kuitenkin sen arvoista, sillä maskeeraajamme on todellinen proteesiexpertti. Lisäkkeet oli tehty hyvin ja niihin vain tottui. Totta kai oli mietittävä tekemisen rajoja, kun oli niiden peitossa, mutta pääasia oli yhteys kahden näyttelijän välillä.
– Elokuvassa se toimi hyvin, sillä emme näytä hirviöiltä. Olemme ehkä hieman oudon oloisia, ei kovin hyvännäköisiä ihmisiä. Siksi olemme pystyneet elämään länsimaisen yhteiskunnan varjoissa niin pitkään.
Iranialaissyntyinen Ali Abbasi sisällytti sosiaalista kannanottoa myös edelliseen kauhutarinaansa Shelley, jossa romanialainen taloudenhoitaja suostuu sijaisäidiksi melko epäilyttäville työnantajilleen. Abbasi siis pitänee menon suhteellisen realistisena. Elokuva ei silti ole täysin yllätyksetön, kuten alkuperäistarinan tuntevat voivat odottaa.
– Pääsen elokuvassa todellakin tutkimaan naisellista puoltani, se on hyvin soljuva, Milonoff nauraa puhuessamme Lindqvistin melkoisen epätavallisesta rakkauskohtauksesta.
– Minun silmissäni peikot ovat enemmän yhteydessä luontoon kuin ihmiset: ne ovat impulsiivisempia, luottavat enemmän vaistoihinsa. Vore on myös sellainen. Hän joutuu hieman piilottelemaan ominaisuuksiaan, jotta ei herättäisi epäilyksiä ”normaalissa elämässä”. Ehkä se oli johtolankamme, löytää eläimellinen puolemme. Elokuva on hyvin omaperäinen, joten moni varmaan sen nähdessään toteaa, että: ”Mitä hittoa?” Ainakaan se ei jätä ketään kylmäksi.
Parempi siis valmistautua jo nyt amerikkalaiseen uudelleenfilmatisointiin…
Gräns sai ensi-iltansa Cannesissa torstaina 10. toukokuuta kansainvälisellä nimellä Border. Sen mahdollisesta päätymisestä suomalaisille valkokankaille ei toistaiseksi ole tietoa.
(EPISODI/Marta Bałaga, Cannes)
