Hymyilevä mies

/ / GENRE ENSI-ILTA 02.09.2016 TÄHDET

Juho Kuosmasen (Kestomerkitsijät, 2007; Taulukauppiaat, 2010) ensimmäisessä pitkässä elokuvassa toimii kaikki. Hymyilevä mies hurmaa jo avauskohtauksellaan esitellessään elokuvan sankarin, vaatimattoman ja vähän varautuneen työläismiehen, nyrkkeilijä Olli Mäen, jota Jarkko Lahti erinomaisesti tulkitsee. Elokuvan edetessä se, että Hymyilevä mies voitti Cannesin kakkossarjan viime toukokuussa, tuntuu yhtäkkiä toissijaiselta tiedolta – tärkeintä on elokuvan ihme, rakkaus lajiin.

Eletään urheilukesää 1962. Suomalaisten katseet ovat kohdistuneet kokkolalaiseen Mäkeen, joka valmistautuu Helsingissä nyrkkeilyn maailmanmestaruusotteluun ensimmäisenä suomalaisena koskaan. Mäki on nyrkkeilijänä huippulahjakkuus, joka on jo kolme vuotta aiemmin voittanut Euroopan mestaruuden kevytsarjassa.

Mäkeä valmentaa entinen nyrkkeilysankari Elis Ask (Eero Milonoff). Vaikka supliikki promoottori haalii suojattinsa tueksi mesenaatteja ja sponsoreita moneen lähtöön, ottaa hän ottelua järjestäessään myös suuria henkilökohtaisia riskejä.

Ei siis ihme, että Askin ja Mäen välit uhkaavat kiristyä, kun Mäki kesken intensiivisimmän harjoituskauden ottaa ja rakastuu. Rakastettu, oman kylän tyttö Raija (Oona Airola) seuraa huvittuneena Mäen ympärillä pyörivää julkisuusrumbaa.

Mäkeä talutetaan promokuvauksista ja cocktailtilaisuuksista toisiin. Pokkurointia ja kevyttä jutustelua kammoksuvan Mäen olo alkaa olla tukala. Otteluun valmistautumista ei helpota, että Mäki on pakotettu kisaamaan kevyemmässä sarjassa kuin mihin hänen kuntonsa ja painonsa ohjaisi. 60 kilon haamurajan alittaminen tuntuu väkinäiseltä.

Mäki ei ole niitä, joka tekisi valintojaan muiden sanelun mukaan. Ahtaaksi käyvä urheilusankarin rooli saa hänet kapinamielelle. Askin kauhuksi Mäki lähtee Raijan perässä kotiin Kokkolaan. Kun rypyt rakkaudessa alkavat Mäen helpotukseksi oieta, nähdään juron miehen kasvoilla jo hymyntapainen. Harjoittelukin maistuu taas.

Kuosmasen ja Mikko Myllylahden käsikirjoittama Hymyilevä mies on urheiluelokuva, joka antaa tilaa tärkeimmälle – ja yltää siksi parhaimpaansa. Lemmenkipeä nyrkkeilijä katsoo urheilusuoritusta kovin toisenlaisesta vinkkelistä kuin yksin lajilleen elävä urheilija: rakastettunsa vierellä Mäki tietää jo selviävänsä elämän otteluista voittajana. Tärkeintä ei ole mestaruus vaan paras mahdollinen suoritus.

Kuosmasen ohjausjälki on leikkisää, ilmeikästä ja omaäänistä. Niin vapautuneesti ja sydämestään Kuosmanen näyttää elokuvaansa tehneen, että Hymyilevän miehen vertaaminen vaikkapa Martin Scorsesen nyrkkeilyelokuvaklassikkoon Kuin raivo härkä (1982) on turhaa. Hymyilevä mies ottelee omassa sarjassaan.

Nyt jos koskaan tarvitsemme kipeästi sellaisia elokuvia kuin Hymyilevä mies. Elokuvia, jotka antavat tilaa olennaisuuksille. Elokuvia, joissa ihminen saa olla ihmisen kokoinen ja näköinen, ja käyttäytyä kuten ihminen käyttäytyy: arvaamattomasti, arvokkaasti ja vapaasti.

Hymyilevän miehen jokaisesta J-P Passin kameran tallentamasta rosoisesta mustavalkokuvasta lyö läpi rakkaus. Rakkaus elokuvaa, nuoruutta ja ihmistä kohtaan.


Aiheeseen liittyvät elokuvat