Ridley Scottin keskiaikainen seikkailu on MeToo-aikakauden Rashomon

Kas tässäpä ongelma – tai ehkä se ei koskaan ollutkaan ongelma: Ridley Scottin The Last Duel -elokuvan ensi-ilta oli oli myös Benniferin eli Ben Affleckin ja Jennifer Lopezin toisen tulemisen ensimmäinen punaisen maton tilaisuus. Kun Lopez saapui Lidoon, lähes kaikki unohtivat, että käynnissä oli jokin elokuvajuhla – tai varsinkin, että pitäisi katsoa jokin elokuva. Joka tapauksessa, italialaiset paparazzit ryhtyivät jahtaamaan kuuluisaa pariskuntaa veneillään kuusi tuntia putkeen. Kyllä, kysyimme heiltä. Se oli kuulemma ollut mahtavaa – ainakin paparazzien mielestä.

Huolimatta kaikesta ylimääräisestä julkkispöhinästä sekä Ben Affleckin naurettavan blondin peruukin ja Matt Damonin tukan ansaitusta pilkasta, The Last Duel oli mitä mielenkiintoisin uutuus, vaikka ei ehkä täysin napakymppiin olisikaan osunut. Tekijät rohkenivat kutsua sitä jopa MeToo-aikakauden Rashomoniksi.

Elokuva perustuu Eric Jagerin kirjaan The Last Duel: A True Story of Crime, Scandal, and Trial by Combat in Medieval France, ja se kertoo 1300-luvun ranskalaisesta aatelisnaisesta, joka päättää julkisesti syyttää aviomiehensä parasta ystävää seksuaalisesta väkivallasta, mikä lopulta johtaa nimessä mainittuun kaksintaisteluun. Kirja ilmestyi vuonna 2004, ja se kumpuaa vuosisatoja vanhoihin historiallisiin dokumentteihin kirjatuista todellisista tapahtumista. Elokuvaa oli viritelty kauan.

– Päätimme vähän selata sähköpostejamme ja tajusimme tuottajamme Drew Vintonin lähettäneen meille The Last Dueliin liittyviä viestejä jo vuodesta 2011 lähtien, Matt Damon kertoi lehdistötilaisuudessa Venetsiassa, luojan kiitos tukka jälleen inhimilliseltä näyttäen.

– Silloin filmatisointioikeudet oli jo varattu, mutta olimme pitäneet kirjaa silmällä. Kun luin sen, mieleeni juolahti saman tien Ridley. En voinut olla ajattelematta: Kaksintaistelijat [The Duellists]. Niiden välillä tuntui olevan mukava yhteys. En myöskään saa päähäni ketään, joka hallitsisi sen aikakauden paremmin kuin Ridley Scott, Damon jatkoi viitaten Scottin ensimmäiseen pitkään elokuvaan vuodelta 1977.

Antiritarillinen elokuva

Vaikka Damon nähdään elokuvassa ritari Jean de Carrougesina, jolla on vaimo Marguerite (Jodie Comer) ja ystävä Jacques Le Gris (Adam Driver), hän osallistui myös elokuvan käsikirjoittamiseen. Siihen osallistuivat myös Damonin Will Hunting -aisapari Ben Affleck ja – mielenkiintoista kyllä – indie-ohjaajana tunnettu Nicole Holofcener (Rakkaat rikkaat ystävät, Voitko ikinä antaa anteeksi?). Se on outo yhdistelmä, jota useampikin toimittaja Venetsiassa piti painovirheenä.

– Luulen, että he vain tarvitsivat jonkun kirjoittamaan Margueritea. He olivat sen verran viisaita, etteivät yrittäneet sitä omin päin. Olen kuitenkin varma, että he olisivat silti pärjänneet hyvin, Holofcener vitsaili naama peruslukemilla.

Jo ensimmäisten Venetsiassa annettujen haastatteluiden perusteella oli joka tapauksessa selvää, että Affleck ja Damon olivat tulleet paikalle valmiina kohtaamaan uuden poliittisesti korrektin maailman. Heidän elokuvassaan ei pelkästään ollut naisystävällistä viestiä, vaan lisäksi Damon kuvaili itse itseään feministiksi.

– Emme kuitenkaan halunneet vaikuttaa saarnaavilta tai luennoivilta tai etenkään tylsiltä, joten pyysimme Nicolea apuun. Vaadin myös saada käyttää vaaleaa peruukkia, Affleck vitsailee, mutta myöntää sitten, että nimenomaan Margueriten hahmo sai hänet kiinnostumaan elokuvan tarinasta.

– Matt kutsuu elokuvaa antiritarilliseksi, sillä ritarillisuuteen liittyy illuusio hienon naisen kädestä pitämisestä ja ”viattoman impyen suojelemisesta”. Oikeastaan se oli koodia ja käyttäytymismallia, jolla naisen oma inhimillisyys suoraan sanoen piilotettiin ja häivytettiin.

– Kun ryhtyy kirjoittamaan elokuvaa, se perustuu aina asioiden selvittämiseen. Kaikkea ei voi tietää, joten silloin on pyydettävä apua ihmisiltä, jotka tietävät ja pystyvät kertomaan miten jokin asia toimii. Kirjan luettuani oli itsestään selvää, että sen tarina oli uskomattoman tärkeä ja voimakas. Se kertoi ihmisestä, jolle oli tehty suurta vääryyttä ja joka on valmis menemään äärimmäisen pitkälle saadakseen oikeutta. Tämä uskomaton nainen uskalsi nousta erittäin vahvaa miestä vastaan.

– Luonnollisesti se oli jotain, jolla oli yhtymäkohtia tähän päivään, mutta kyse ei ole vain yhden pahan ihmisen sormella osoittamisesta. Monien vuosisatojen ajan Euroopassa ja eurooppalaisten maiden kolonialisoimissa maissa naisia ei pidetty ihmisinä.

– Elokuvamme on filmatisointi kirjasta, mutta siinä missä Ben ja minä teimme sovittamista, Nicole kirjoitti uutta tarinaa, Damon lisää.

– Siihen aikaan miehet olivat erinomaisen hyviä listaamaan joka ainoan asian, jonka ikinä tekivät, mutta naisten historia on ollut näkymätöntä.

Miten olisi toinen kaksintaistelu?

Tekijöiden haasteena tai kunnianhimona oli kertoa tarina kolmesta eri näkökulmasta. Samaan tapaan kuin Akira Kurosawan vuoden 1950 elokuvassa Rashomon, joka mitä ilmeisimmin oli naru, josta nykäistä Scottin saamiseksi mukaan projektiin.

– Pääosin homma meni niin, että Ben ja minä ”hoitelimme äijät” ja kaksi ensimmäistä näytöstä ja Nicole vastasi kolmannesta näytöksestä, joka on pääasiassa Jodien hahmon tarina, Damon selostaa.

– Ajatuksena oli, että miesten tarinoissa naiset ovat läsnä ainoastaan silloin, kun miehet tarvitsevat heitä johonkin. Koko muun ajan heillä ei ole väliä. He ovat vain omaisuutta. Kävimme monia keskusteluja siitä, millainen tarinan arkkitehtuuri olisi.

Damonille ja Affleckille parhaan käsikirjoituksen Oscarin vuonna 1997 tuoneen Will Huntingin jälkeen kaksikko on kirjoittanut yhdessä Gerryn (2002). Damon oli myös kirjoittamassa Promised Land -elokuvaa (2012).

– Emme ole juurikaan niitä aikoja kypsempiä, mutta tällä kertaa prosessi oli täysin erilainen. Kirjoitustapamme 1990-luvulla oli sellainen, että ymmärsimme täysin tarinan hahmot, mutta meillä ei ollut silmää rakenteelle. Pistimme heitä mitä erilaisimpiin tilanteisiin, sitten tungimme niitä väkisin yhteen joksikin elokuvan kaltaiseksi. Päädyimme kirjoittamaan varmaan tuhansia sivuja, joita ei koskaan käytetty. Tällä kertaa olimme hämmästyneitä siitä, kuinka nopeasti se tapahtui. Olimme valmiit noin kuudessa viikossa.

– Minä en ollut hämmästynyt. Kirjoitin nimittäin silläkin välillä, kun tiesin sinun kamppailevan hahmotelmasi kanssa, Affleck kiusoittelee ja saa aikaan leikillisen kinastelun.

– Kyllä minäkin kirjoitin koko ajan ja olin erittäin tehokas, mutta minua stressasi ajatus siitä, että saan raahata tätä vieressäni istuvaa myllynkiveä kaulassani, Damon vastaa.

Damonin kanssa elokuvassa Yksin Marsissa työskennellyt Scott liittyy kaksikon ilkkumiseen.

– Sain puhelun Matt Damonilta, ja hän sanoo: ”Mitä äijä, sinähän olet jo tehnyt kaksintaisteluelokuvan ja meillä olisi toinen sellainen. Haluaisitko lukea sen?”

– Tapanani on yleensä hakea materiaalia, jollaista en ole tehnyt aikaisemmin, minkä vuoksi nyt minua kiinnostaisi tehdä musikaali tai lännenelokuva. Mutta jotenkin en voi vastustaa sen aikakauden tuoksua. Kaikki toiseen aikakauteen liittyvä on minusta kiehtovaa, ja ironisesti siitä syystä, että meillä on tapana toistaa vanhoja virheitämme historiasta ilmeisesti mitään oppimatta.

Siltikin Scott päätti hieman leikitellä viimeisen yhteenoton kanssa. Hän kutsuu kohtausta yhdeksi koko uransa väkivaltaisimmista.

– On olemassa historiallisia kuvauksia siitä, mitä oikeasti tapahtui, ja Ridley meni ja muutti koko hoidon, Damon toteaa.

– Hänestä kuvauksen mukaiset tapahtumat eivät olleet kuvauksellisia, ja hän sanoi: ”Tuosta paskasta emme kuvaa pätkääkään.” Siihen aikaan käytettiin valtavia kypäriä, eikä kukaan olisi voinut nähdä kuka niiden alla oli. Olin siis ollut iloinen siitä, että stunttimiehet voisivat hoitaa käytännössä koko homman. Sellainen meno ei kuitenkaan käynyt Ridleylle.

Vain yksi totuus

Naiseksi kaiken toiminnan keskiössä tekijät valitsivat Killing Eve -sarjasta tutun Jodie Comerin. Hän esitti Margueriten erilaisia kasvoja, ainakin muiden ihmisten näkemyksiä hänestä.

– Juuri se oli kaikista kiehtovinta hänen esittämisessään, toteaa Comer, joka korostaa halunneensa, että hahmo olisi kirjoitettu auki oikeaksi ihmiseksi.

– Hän joutui käymään läpi kammottavan kokemuksen, mutta se ei määritellyt häntä. Näillä kolmella kirjoittajalla oli tapaaminen, ja he kutsuivat minut mukaan. He halusivat tietää miltä minusta tuntui ja mitä minä haluaisin. Oli hienoa tuntea itsensä sillä tavalla arvostetuksi, varsinkin kun olin tullut mukaan aika peloissani. Oli mukavan leikkisää esittää hahmoa sillä tavalla eri näkökulmista, mutta samalla se oli ajoittain hämmentävää. Vaikka tiesin, että elokuvan lopussa hahmosta olisi vain yksi ainut totuus. Olen varma, että niin moni nainen yleisössä pystyy samastumaan elokuvaan jollakin tavalla.

– Rooliin tarvittiin näyttelijätär, jolla olisi erityistä herkkyyttä ja arvokkuutta ja älykkyyttä, Affleck listaa.

– Sillä kuten Jodie niin elegantisti kuvaili, meillä on epäluotettava kertoja, toinen epäluotettava kertoja ja sitten totuus siitä, mitä oikeasti tapahtui. Normaalistikin näytellessä on vaikea ymmärtää hahmojen kaiken toiminnan realiteetteja. Mutta Jodie näytteli Margueritea ensin Mattin hahmon näkökulmasta, sitten Adamin näkökulmasta ja lopulta hän esitti koko totuuden hahmostaan. Missään vaiheessa hän ei paljastanut asioita yleisölle etukäteen eikä iskenyt katsojalle silmää.

– Matt ja minä olemme aina uskoneet, että näyttelijöillä on paljon annettavaa käsikirjoittajille. Nicole vähän nikotteli sen kanssa aluksi, Affleck vitsailee.

– Kun istuimme alas juttelemaan Jodien kanssa, aloimme saada aikaan parasta materiaalia!

Teksti: Marta Bałaga, Venetsia
Kuvat: Twentieth Century Studios

Aiheeseen liittyvät elokuvat