Sarjamurhaajasta kertova kohuelokuva sai kutsuvieraat pakenemaan näytöksestä – ”Niin paha kuin ihminen vain voi olla”

Murhia ja yhä uusia murhia. Sarjamurhaajan 12 vuoden kehityskertomus. Veritekoja taideteoksena. Lapsellista, miehistä itsesääliä ja sekopäisiä perusteluja. Ankanpoikien silpomista. Mitä, ai spoilerivaroitus? Haloo! Tämä Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla esitettävä elokuva on Lars von Trierin ohjaustyö. Mitä muuta odottaa?

Sekopäiden esittäminen ei ole Matt Dillonille uutta. Hän oli on veljeskateudesta kärsivä huligaani Taistelukalassa. Rasistipoliisi Crashissa. Niljakas etsivä Sekaisin Marista -komediassa, jossa hänellä on John Waters -viikset ja vuorosanoja, joissa hän toteaa pitävänsä ”kehareiden kanssa työskentelystä”. Mutta mikään ei yllä lähellekään Jackia.

– Jep, minulla oli ongelmia tämän tyypin kanssa, Dillon kertoo tavatessamme The House That Jack Built -elokuvan jo kuuluisan Cannes-ensi-illan jälkeen.

Arvoisat kutsuvieraat pakenivat näytöksestä nopeammin kuin heidän eleganttien juhlakolttujensa olisi kuvitellut sallivan. Toisaalta saliin jääneet osoittivat elokuvalle suosiotaan.

– Osa minusta ei vain halunnut lähteä sille tielle, joten pelkäsin hylkiväni hahmoa. Jack on niin paha kuin ihminen vain voi olla, mutta silti Bruno [Ganz] toteaa elokuvassa: ”Tiedän, että sinun on vaikea uskoa sitä, mutta tuolla ulkona on sinuakin pahempia ihmisiä.”

Siinäpä mukava ajatus.

Elokuva on Larsille tärkeä ja tuli melko synkästä paikasta hänen sisältään. Huolettiko se koskaan?
Halusin tietää mitä hän halusi, miten hän työskenteli. Pidin hänestä ja ihailen hänen elokuviaan. Ongelma oli tietysti hahmossa. Kun pohdin tekisinkö sen, hän sanoi: ”Minä otan vastuun kaikista elokuvistani.” Puhuimme paljon siitä, kuinka hän haluaa tehdä sellaista mitä muut eivät ikinä tekisi. Hänet ymmärretään usein väärin, mutta yksi asia on varma: jos jotain voi kuvitella, siitä voi tehdä elokuvan. Se oli kiinnostava ajatus.

Stellan Skarsgård sanoi pitävänsä Larsin kanssa työskentelystä, koska silloin vain yleisö kärsii.
Itse asiassa puhuin Stellanin kanssa siitä. Ohjasin häntä kerran [vuoden 2002 City of Ghosts -elokuvassa] ja pidin hänestä. Hän suitsutti aina Larsia ja tämän antamaa vapautta. Juuri sitä minäkin koin. On ikävää kun tekee töitä jonkun kanssa ja haluaisi puhua käsikirjoituksesta ja tyyppi katsoo tuottajaan. Mutta Lars, Francis Coppola ja Gus Van Sant, heidän kanssaan tietää olevansa osa kokemusta. Ja oli minulla hauskaakin, nautin elokuvan haasteesta. Mutta oli rankkojakin päiviä. Olin viikon jumissa kylmäkaapissa… Välillä olin loman tarpeessa. Puhuin monien hänen näyttelijöidensä kanssa eikä kukaan ollut koskaan tuntenut itseään hyväksikäytetyksi. Tunsin voivani luottaa häneen. Kerrankin tuskailin kohtauksen kanssa ja hän sanoi: ”Tiedän, että se on sinulla vaikeaa, se on huonosti kirjoitettu. Mutta hyvin se menee.” Elokuvassa on juttuja, joihin en ole lääpälläni, mutta pidän siitä. Kun näin sen ensimmäisen kerran – vieläpä sunnuntaina – kerroin sen hänelle. Mikä tietysti sai hänet hermostumaan.

 

Hän kuvitteli tehneensä jotain väärin!
Olet tavannut hänet, joten tiedät millainen hän on! (naurua) Hän ei silti tee elokuvia vain itselleen. Nimiä mainitsematta: jotkut tekevät niin eikä se ole hyvä idea. Lars tietää, että hänellä on yleisö. Hän sanoi haluavansa tehdä tämän, koska päähenkilö on lähinnä häntä itseään. Tämä psykopaatti murhaaja. Hän sanoi: ”Kaikki elokuvieni miehet ovat olleet idiootteja – tähän asti.” Hittolainen! Mitä elokuviin tulee, hän tietää mitä haluaa sanoa. Minua hän lohdutti: ”Älä murehdi, kyllä joku tajuaa tämän.” Elokuva on niin brutaali, että ihmisten puheista voisi kuvitella hänen itse tehneen ne rikokset. Niitä tapahtuu itse asiassa jossain parhaillaankin, ja tekijät pääsevät kuin koira veräjästä. Lars ei tee murhia, mutta elokuva esittelee niitä. Sitä ei ole pakko katsoa, mutta hän on rohkea tehdessään sen.

Toivottavasti kukaan ei sentään tee lompakkoa rinnasta. Ajattelitko eksploitaatioelokuvia sellaisten kohtausten yhteydessä?
En oikeastaan, mutta sen kuvaaminen oli kyllä epämukavaa. Yritin peitellä esinettä jotenkin ja hän valitti: ”Mitä te puuhaatte, en näe sitä hiton lompsaa!” Toivoin ettei hän huomaisi. Mutta Lars haluaa yleisön katsovan sitä. Tai kääntävän katseensa, jos ei kestä. Hän ei halua katsojan ajattelevan: ”Voi, onpa kaunis otos.” En ole aina työskennellyt parhaiden ohjaajien kanssa, ja tätä harkitessani kaikki kehuivat: ”Hän on tämän hetken parhaita.” Aion jatkaa sitä perinnettä.

Olet silti työskennellyt mestareiden kanssa. Francis Coppola huomasi sinut jo varhain.
Aina ei ole tuntunut siltä. Pari kertaa on onnistanut, mutta nuoruus menee tosiaan hukkaan nuorissa. Olisinpa nuori nyt. Nyt olen myös itse ohjannut ja pidän siitä. Näyttelijänä kukaan ei välitä siitä. Nyt haluan vain tehdä yhteistyötä hyvin ihmisten kanssa, ja Lars teki siitä mahdollista. Hän ei halunnut, että toisin itseäni tarinaan. Jack ei ole minä. Hän halusi siitä todellista mutta ei itsetarkoituksellista. Graafista, kyllä, mutta totta. Hollywood-leffoissa ruumiit räjähtelevät ja verenroisketta juhlitaan. Sitä näkee tv:ssä eikä kukaan välitä. Mutta Lars halusi, että se olisi todellista. Sen pitäisi häiriinnyttää.

Koska sellaista tosiaan tapahtuu?
Uskon, että on korkeampi voima ja uskon, että on pahuutta. Ihan tässä ja nyt. Tiedämme sen, näemme sen. Voi sanoa, että helvetti on valloillaan Maan päällä, eikä se ole pessimismiä – se on todellisuutta. Lars haluaa ihmisten myöntävän sen. Voi olla katsomatta tai kävellä pois, kuten jotkut tekivät. Ymmärrän sen, minäkin halusin kävellä pois, enkä vain teatterista.
On sitten eri kysymys miksi joku haluaa tehdä siitä elokuvan. Mutta tietyllä tavalla se kuvastaa mitä täällä tapahtuu. Kuten kohtauksessa, jossa Jack katsoo ikkunasta ja sanoo: ”Kukaan ei välitä.” Sehän on totuus! Tätä tapahtuu koko ajan. En ollut aiemmin juurikaan kiinnostunut sarjamurhaajista. Mutta hitto vie sitä loputonta määrää aiheesta kirjoitettuja kirjoja! On olemassa 50 American Serial Killers You’ve Probably Never Heard Of. Se on kuusiosainen! Sen sanon elokuvasta, että siitä voi loukkaantua ihan vapaasti, en minäkään aina halua katsoa sellaista kamaa. Mutta se on olemassa.

Huvittiko sinua koskaan? Elokuvassa on hauskoja kohtauksia, kuten Jackin palatessa uhrinsa taloon siivoamaan.
Sitä Lars tekee elokuvissaan. Aina tulee hetki, jolloin ajattelee: ”Ok, hän on menossa jonnekin missä en ole ikinä ollut aikaisemmin.” Siinä oli hitchcockmaisia elementtejä, jannitystä ja huutavia sireenejä, ja tämä tyyppi juoksee takaisin sisälle. Mutta Lars ei ole kiinnostunut tekemään täydellisen tasapainotettuja elokuvia kuten joku David Lean. Hänen elokuvansa kaivautuvat syvemmälle psykologisesti, ja hän haluaa aina olla kiinni hetkessä. Se oli minustakin mainio kohtaus, sillä kun Lars näki minun kuuraavan mattoa, jossa ei enää ole tippaakaan verta, hän totesi: ”Selvästikään tällaista ei ole ikinä tapahtunut sinulle.”

Hän on aina ollut avoin ongelmistaan, pakkomielteistään, klaustrofobiastaan, sosiaalisista peloistaan…
Hän on itsevarma taiteilija mutta epävarma kaikilla muilla elämänsä osa-alueilla. Hänellä on sellaisia taipumuksia, mutta niin on meillä kaikilla. Mitä, etkö muka koskaan ole juossut takaisin kotiin sammuttamaan silitysrautaa, jonka kuvittelit jättäneesi päälle? Hän luo ääritilanteita ja korostaa sitten arkisuuksia: ”Hitto, tapoin juuri ihmisen. Muistinko pyyhkiä lampunjalan?” Kerran ajattelin, että menimme liian pitkälle ja kysyin Brunolta miltä se näytti. Hän sanoi: ”Joo, se ei ole häiriinnyttävää, koska se ei näytä todelliselta.” Lars vain tokaisi hymyillen: ”Älkää huolehtiko. Kunhan olen valmis, se on erittäin häiriinnyttävää.”

Teksti: Marta Bałaga, Cannes

Aiheeseen liittyvät jutut

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Vastaamalla näet muiden vastaukset.