The Adderall Diaries perustuu Stephen Elliottin vuonna 2009 ilmestyneeseen romaaniin. James Franco hankki kirjaan option ja piti Pamela Romanowskya sopivana ohjaajana.
– Pamela ja minä opiskelimme elokuvantekoa New Yorkin yliopistossa, ja meillä oli yhteinen elokuvaprojekti nimeltä The Color of Time. Se oli hieno kokemus, jossa Pamela teki todella hyvää työtä. Ajattelin hänen olevan juuri oikea henkilö tätä materiaalia ajatellen, Franco kertoo Episodille puhelimessa.
Samalla puhelinlinjalla on myös ohjaaja, joka sanoo kiinnostuneensa Elliottin kirjan psykologisista aineksista.
– Päähenkilön ajattelutapa ja hänen mielensä rakenne ovat kiehtovia. Tämä oli rankka aihe, jossa käsitellään muistoja. Siinä on isä ja poika, joiden välillä on valtava kuilu, koska he eivät pysty käsittelemään tapahtumia välillään. He eivät huomaa tekevänsä samaa asiaa toisilleen. Kumpikin pitää itseään uhrina, mutta eivät he molemmat voi olla uhreja, Romanowsky selittää.
Francon esittämä Stephen on ristiriitainen ja monin tavoin ahdistunut persoona.
– Hän on kirjailija, joka käyttää hurjaa elämäänsä kirjojensa aiheena. Ikään kuin hän eläisi niin järjettömällä tavalla vain saadakseen kirjoittamisen aihetta, Franco pohtii.
Franco tunnetaan ahkerana tekijänä, jolla on useita projekteja tekeillä yhtä aikaa. The Adderrall Diaries -elokuvassa Francolla on tuplapesti sekä pääosan esittäjänä että tuottajana. Hän ei ottanut tuplapestistä paineita vaan antaa kunnian ohjaajalle.
– Pamela teki suurimman työn. Minä vain kokosin tiettyjä asioita yhteen. Ei minun oikeastaan tarvinnut tehdä juuri muuta kuin auttaa Pamelaa saamaan kaiken, mitä hän tarvitsi elokuvaa varten, Franco sanoo.
Romanowskylle The Adderall Diaries oli sen sijaan iso haaste, sillä se oli hänen ensimmäinen pitkä ohjaustyönsä.
– Elokuvan ohjaaminen on aina vaativaa, etenkin kun kyseessä on esikoispitkä. Suuri osa työstä itse asiassa koostuu käytännön asioista. Ehkä tärkein työni ohjaajana oli valvoa, että kaikki suuren tiimimme jäsenet ovat menossa samaan suuntaan. On ymmärrettävä, mistä käsikirjoituksessa on kyse, ja millainen tunnelma kuuluu kulloiseenkin kohtaukseen. On niin monta eri tapaa kertoa tarina ja tulkita tekstiä, ohjaaja kertoo.
Romanowskyn mukaan Elliottin romaanin sovittaminen elokuvaksi oli vaikea prosessi monestakin syystä.
– Kirjassa ei oikeastaan ole nykyhetkessä tapahtuvaa kerrontaa tai juonta. Se on kokoelma ajatuksia ja muistoja. Oli vaikeaa koota niistä dramaturgisesti yhtenäinen tarina. Steven on oman maailmansa keskipiste, ja ympärillä pyörii viisi eri ihmissuhdetta, jotka ovat kuin satelliitteja: isä, tyttöystävä, lapsuudenystävä, kustannustoimittaja ja muusa.
Elokuvassa on paitsi draamaa myös kivuliaan näköisiä seksikohtauksia.
– Siinä käytettiin lateksia oikean ihon sijaan. Pidän erikoistehosteista ja stunteista, joten oli mielenkiintoista kuvata noita kohtauksia, Romanowsky sanoo.
– Ei minua oikeasti kidutettu. Makasin vain sängyllä ilman paitaa. Se oli ihan okei, Franco naurahtaa.
James Franco ja Ed Harris esittävät isää ja poikaa.
– Olin koko ajan kuvitellut Jamesin elokuvan päähenkilöksi. Luon mielelläni roolihahmoja tietty näyttelijä mielessäni, ja myös Ed Harris oli alusta asti täysin selvä valinta. Ongelma oli vain, että en tuntenut Ed Harrisia! Minulla oli kuitenkin onnea, ja pääsin tapaamaan häntä. Puhuimme ohjaamisesta yleisellä tasolla sekä parista elokuvan kohtauksesta, ja pyysin häntä rooliin. Saimme kaikki haluamamme näyttelijät. Oli uskomatonta nähdä sen toteutuvan.
Elliottin kirja sijoittuu San Franciscoon, mutta elokuva kuvattiin New Yorkissa. Romanowsky sanoo syyksi sen, että hänellä on New Yorkiin läheisempi suhde.
– Kun tekee käsikirjoitusta, niin on tärkeätä saada mukaan jotain henkilökohtaista, jotta se tuntuisi uskottavalta. New Yorkissa on minulle rakkaita paikkoja, ja monet niistä ovat mukana elokuvassa, kuten kirjakauppa, jossa Jamesin roolihahmo jakaa nimikirjoituksia. Lempipaikkani New Yorkissa on laituri, jonka luona James ja Amber [Heard] suutelevat ensimmäistä kertaa. Sitä paitsi New York on samankaltainen kaupunki kuin San Francisco. Monet tulevat sinne etsimään itseään tai kokeilemaan onneaan taiteilijana.
Romanowsky käyttää takaumia persoonallisella tavalla. Hänen mielestään takaumat ovat elokuvissa yleensä liian tarkkoja ja selkeitä.
– Soitetaan tietynlaista musiikkia ja nähdään teksti ”Ohio vuonna 1969”, ja kaikki on katsojalle täysin selvää. Minun kokemukseni mukaan muisti ei toimi lainkaan tuolla tavalla. Muistot tulevat väläyksinä ja kuvien ryöppyinä, ja ne keskeyttävät ajatuksesi. Kuuluisa käsikirjoittaja Waldo Salt on käyttänyt takaumasta sanaa flashpresent sanan flashback sijaan. Muiston tunkeutuminen nykyhetkeen oli kiinnostava ajatus, ja halusin tutkia sitä elokuvassa.