Tarantinon elokuvan ja kiitetyn animaation tähti saa viimein tunnustusta

3.3.2016 10:34
VENICE, ITALY - SEPTEMBER 08: Jennifer Jason Leigh attends the Villa Laguna during the 72nd Venice Film Festival at Hotel Villa Laguna on September 8, 2015 in Venice, Italy. (Photo by Annalisa Flori/Getty Images) *** Local Caption *** Jennifer Jason Leigh

Jennifer Jason Leigh’n uran huippukausi sijoittuu 1980- ja 1990-lukujen alun väliin, mutta sen jälkeen hän on jäänyt vähälle huomiolle. Charlie Kaufmanin Anomalisan särkiessä sydämiä kaikkialla ja Quentin Tarantinon viimeisimmän opuksen raivotessa teattereissa Leigh on viimein saamassa ansaitsemaansa tunnustusta.

Sinulla on ollut melkoinen vuosi.
Voi kyllä, hyvin erityinen vuosi. Ikään kuin minut olisi löydetty uudelleen.

Miksi se on ihme? Kykysi tunnetaan.
Niin, mutta minulla on lapsi ja tavallaan lopetin työskentelyn hetkeksi. Se on vaarallista, sillä koskaan ei tiedä saako tauon jälkeen enää töitä. Ja nyt puhumme peräti kahdesta urakasta, joista olen onnesta ymmyrkäisenä. Ei sitä koskaan tiedä.

Anomalisa on animaatio, mutta se sai alkunsa näytelmästä.
Charlie [Kaufman] kirjoitti sen minulle ja Tom Noonanille – tai niin hän väittää. En voinut uskoa kuinka kaunis tarina oli, kun luin sen. Charlien hahmot etsivät aina jotain. He ovat epätäydellisiä ja siksi niin tosia. Minua suretti, että sitä esitettäisiin vain kaksi päivää. Kun Charlie kertoi, että tekisimme siitä stop motion -animaation, halusin vain puhua niitä lauseita uudelleen, olla taas osa sitä. Kaikki siinä on hienoa, visio, ideat ja tarkkuus yksityiskohdissa. Siinä on toivoa ja surua. Siinä on jotain vallankumouksellista, vaikka se iso sana onkin. Nuket puhumassa aikuisista teemoista ja tunteista on yhtäaikaa todellista ja epätodellista.

Oliko alkuperäisessä näytelmässä jotain erilaista?
Teatterissa yleisö tiesi parin repliikin jälkeen Tomin olevan vastuussa kaikista äänistä, elokuva oli tiukempi ja jotenkin rajatumpi. Teatterissa adrenaliini virtaa ja yleisöltä saa palautetta. Sisäistäminen kestää noin kolme viikkoa, ja meillä oli… kaksi iltaa. Elokuvan teko oli yksityisempää, jopa nolouteen asti. Äänitystilanteessa on niin hiljaista, että kaikki vatsan kurahtelutkin kuuluvat. Oli myös vapauttavaa, kun kommunikoinnissa käytettävissä oli vain ääni. Se vaatii rauhaa ja keskittymistä, kokemuksessa oli jotain zenmäistä.

Äänessä on yhteys The Hateful Eightiin, koska Tarantino on sanonut antaneensa rooli sinulle koska huusit hyvin.
Ja kyllä minä huusinkin (naurua). Minun piti esittää, että minua oli ammuttu. Halusin roolin ja koe-esiintymisessä annoin vain palaa. Luulen monen muun vain hymistelleen sen kohdan läpi. Se oli noloa, mutta on laitettava itsensä peliin. Kukaan ei haluaa mätkähtää naamalleen, mutta on oltava haavoittuvainen ja ehkä naurettava ja kamala. Ei voi olla mahtava, jos ei ota epäonnistumisen riskiä.

Monet kuvittelivat roolin olevan menossa Amber Tamblynille.
Quentin vähät välittää ihmisten iästä, se ei häntä kiinnosta. Osa on loistava, Daisy on kuin jyrsijä.

Jyrsijä?
Hurja pieni eläin. Häntä ollaan viemässä hirtettäväksi ja hän vain haluaa selviytyä. Eikä siinä ole mitään kaunista. Hän on kovien miesten joukossa ainut nainen, ja hän tekee kaikkensa pelastaakseen nahkansa. Hahmo on hullu, mutta hyvin, hyvin älykäs ja hurja tarinan äkkikäänteissä. Quentinin elokuvissa vasta lopussa tietää ketä hahmot oikeasti ovat – se on osa niiden hauskuutta.

Hauska, vaikka sinulla on silmä mustana läpi elokuvan?
Kurt Russell tosiaan kovisteli minua (naurua). Olimme kahleilla kiinni toisissamme kuusi kuukautta. Puoli vuotta! Sitä tuli oikeastaan ikävä, hän on niin mahtava tyyppi. Minua kehuttiin kyvystäni ottaa turpiin, mutta oikeasti, jos lyöjä on Kurt Russell, niin onko vaihtoehtoja?

Opitko Tarantinolta jotain uutta?
Opin joka projektista. Quentinissa on lempeyttä, sitä ei moni tiedä. Lempeyttä ja rakkautta näyttelijöitä kohtaan. Hän on vain niin innokas. Hän kirjoittaa väkivaltaisia ja inhottavia asioita, mutta on silti oikea kullanmuru. Taisin juuri pilata hänen maineensa, vai mitä?

Olet tehnyt paljon elokuvia. Onko jokin rooli, josta erityisesti pidät?
Joistakin hahmoista jotain on tarttunut minuunkin. Palasia Georgian Sadie Floodista – äitini [Barbara Turner] kirjoitti sen. Palasia Mrs. Parkerista. Coenin veljesten Valtapeli oli hauska, koska pidän kreisikomedioista. Olen tehnyt näyttävämpiäkin rooleja, mutta nuo ovat pysyneet matkassani. Anomalisalle ja The Hateful Eightille voi hyvinkin käydä samoin. Yksi elämäni parhaista rooleista ja heti perään toinen ja mahdollisuus työskennellä Quentin Tarantinon kanssa… epätodellista. Kuten sanoin: koskaan ei voi tietää.

Teksti Marta Bałaga, Venetsia
Kuva: Annalisa Flori/Getty Images

Lisää luettavaa