Oli synkkä ja myrskyinen yö – The Lighthouse on vuoden omaperäisimpiä elokuvia

Jos suurien voimien myötä tulee suurta vastuuta, niin elokuvien katsomisesta elääkseen seuraa valitettavasti tiettyä tylsistymistä. Tai ennemminkin itseään toistavien elokuvien aikaansaamaa ”eikö tämä ole jo nähty” -mielialaa. Silti me kriitikot nyökyttelemme jokaiselle ”En ajattele muita ohjaajia elokuviani tehdessäni” -väitteelle, johon kukaan ei usko. Se ehkä tavallaan selittää, kuinka The Lighthouse onnistui iskemään takavasemmalta.

15.11.2019 08:30

Nauroin jo hysteerisesti, kun Robert Eggersin uutuutta on ehtinyt pyöriä vasta pari minuuttia, enkä enää oikein pystynyt lopettamaan. Oli turha yrittää tehdä muistiinpanoja tai edes analysoida valkokankaan tapahtumia. Cannesin teatteri tuntui liian pieneltä majoittaakseen kaikki, jotka halusivat nähdä elokuvan kuultuaan viikon verran muiden vertaavan sitä Hohtoon (käy järkeen) ja kutsuvan sitä roskaksi ja mestariteokseksi, joskus samassa lauseessa. Yleensä leffan mainitseminen sai sen nähneet ilmeilemään oudosti.

Itsenäiseen Director’s Fortnight -sarjaan – kauas festarin parhaimmistoon kuuluvien elokuvien kuten And Then We Danced ja Koirat eivät käytä housuja punaisilta matoilta – piilotettu The Lighthouse oli festivaalin yllätyshitti. Ja ainut, joka sai meidät sekoamaan.

Oikeita pieruja

Eikä ainoastaan meidät.

– Kuvasimme, öö… kolme viikkoa? kysyy Robert Pattinson ohjaajaltaan lavalla, haltioituneen vastaanoton selvästikin hämmentämänä.

– Oikeastaan vain viikon, mutta se selvästi tuntui sinusta kolmelta, kuuluu vastaus.

– Vain viikon? Ei voi olla totta. Se vie pohjan kaikilta vastauksiltani.

Paperilla kaikki vaikutti yksinkertaise(hko)lta: 1890-luvulla kaksi miestä, joita elokuvassa kutsutaan wickieiksi, lähetetään hoitamaan majakkaa syrjäisellä saarella Mainen rannikolla. Thomas Wake (Willem Dafoe) on vanha ja kokenut ja nähnyt kaiken. Hänen nuori apulaisensa Ephraim Winslow (Pattinson), entinen tukkilainen, ei ole nähnyt mitään, mutta se totta totisesti muuttuu. Kuten odotettavissa on, pian alkaa kinastelu, samoin ryyppääminen, piereskely ja kuten he asian ilmaisevat, reipashenkinen itsensä stimulointi. Tämä on viihdettä!

Näyttelijät ainakin olivat sitä mieltä, vaikka he tutustuivatkin kunnolla vasta paljon myöhemmin. Suoritus ei ollut helppo, ottaen huomioon, että heidän piti syytää ilmoille loputonta dialogia koko elokuvan keston ajan. Eikä vain dialogia.

– Osa pieruista oli taatusti aitoja, olen varma siitä, Pattinson myöntää, siunatkoon.

– Mutta mikä oli vaikeinta? Ehkä juoksu merenneitoa katsomaan.

Niin, sellainenkin elokuvassa on. Tavallaan.

– Ei se valkokankaalla niin hurjalta näytä, mutta kyllä sen teki henkensä kaupalla. Ne kivet olivat veitsenteräviä, ja juoksin niiden läpi mitättömillä, aikakauteen sopivilla kengillä. Se oli todennäköisesti pelottavinta, mitä olen tehnyt koko elämäni aikana.

Entä Dafoen mielestä?

– En tiedä pitäisikö tätä sanoa, sillä se on jonkinlainen juonipaljastus.

Toistettakoon se tässä vielä: seuraavaksi tulee juonipaljastus.

– Ei ole mukavaa joutua elävältä haudatuksi. Tai suoltaa kaunista, runollista dialogia ja tehdä sille koko ajan oikeutta, korostaa Robin mysteerin ja minun aggressioni välistä välimatkaa. Kuvasimme sen hemmetin kohtauksen jo toisena päivänä. Mutta ensimmäisen jälkeen olinkin jo valmis kuolemaan.

Epäpuhtauden etualalle

Mutta mitä muuta olisi voinut odottaa, sillä ennusmerkit olivat jo nähtävissä. Ennen The Lighthousea Brooklynissa asustava Eggers oli tehnyt lyhytelokuvan Hannu ja Kerttu -sadun ja tunnetusti synkeän Edgar Allan Poen Kielivän sydämen perusteella sekä erityisesti vuoden 2015 sensaationsa The Witch, joka voitti Sundancessa ohjaajapalkinnon huolimatta riivatusta vuohesta – tai ehkä juuri sen ansiosta. Mies selvästi pitää synkkyydestä. Paitsi jos asiaa kysyy häneltä itseltään.

The Witch otti itsensä niin vakavasti. Tiesin, että jos tekisin toisen surkeudessa kieriskelevän elokuvan, haluaisin tehdä sellaisen, jossa surkeudelle voi nauraa, Eggers toteaa.

Siinä tapauksessa: tehtävä suoritettu! Ja samalla voin haistattaa pitkät kaikille, jotka yrittivät hyssytellä näytöksessä. Selvästikin tein vain oman osani.

– Veljeni sai idean kummitustarinasta majakassa, ja olin niin kateellinen, että hän keksi sen ennen minua. Lopulta päädyimme työstämään tätä käsikirjoitusta yhdessä. Bergman ja Tarkovski ovat kaksi suosikkiohjaajaani, vaikka tietystikin minun tekemiseni olisivat heidän mielestään sensaationhakuista ja tyhmää, Eggers jatkaa.

– Vaikka ei ole kyse siitä, että olisin pohtinut miltä Naisen naamio – Persona näyttäisi kahdella äijällä.

Vertailu ruotsalaisen mestarin yhteen suurimmista saavutuksista käy todellakin järkeen paljon enemmän kuin puristit ehkä haluaisivat myöntää. Ensinnäkin, vaikka vuoden 1966 draama olisi tätä nykyä kuinka arvostettu tahansa, se on rehellisesti sanottuna melko sekopäinen. Toiseksi, The Lighthousen mykistävä mustavalkokuvaus herättää kaikuja Sven Nykvistin töistä, vaikka Eggers halusikin kääntää aikaa vieläkin kauemmas taaksepäin.

– Aikakausiuskollisuus ei ole hyvä asia sinänsä, mutta minä ja yhteistyökumppanini tiedämme missä rima tarkkuuden suhteen kulkee. Se on kiehtovaa ja paljon helpompaa kuin asioiden vetäminen hatusta, ohjaaja toteaa vuosien lavastajakokemuksen tuomalla rintaäänellä.

– Saadakseni aikaan homeisen, pölyisen ja tomuisen ilmapiirin tiesin, että sen pitäisi olla mustavalkoinen. Ennen kuin kirjoitin käsikirjoituksen, kirjasin alkusivulle: ”Tämä on pakko kuvata mustavalkoisena.” Tarkoitus ei ollut saada sitä näyttämään vanhalta elokuvalta, mutta herättää tunnelmaa, joka liittyy aikaisten äänielokuvien antiikkisella kuvasuhteella kuvaamiseen. Se on erinomainen valinta ahtaissa tiloissa työskennellessä. Käytimme vartavasten teetettyä filtteriä, joka antoi elokuvalle vuosisadan takaista orthokromaattista ulkoasua.

Se sai kaikki miesten kasvojen huokoset ja epäpuhtaudet nousemaan etualalle.

Kuinka kivaa.

Jos rakennat sen, he saapuvat

Eggers on selvästikin tarkka yksityiskohdista ja ehkäpä jopa Kevin Costnerin Unelmien kentän fani, sillä hän tosiaan rakennutti elokuvan majakan.

– Rakensimme kaiken elokuvassa näkyvän. Emme löytäneet tarkoituksiimme sopivaa aikakauden majakkaa mistään, emme ainakaan muualta kuin joltain syrjäiseltä saarelta, jolle oli käytännössä mahdotonta päästä. Kuvasimme Nova Scotian niemimaan eteläkärjen vulkaanisella kivellä, jolle rakensimme toimivan majakan.

– Se oli hyvin ankara paikka. Puita ei ole lainkaan, ja tuuli tuivertaa keskeytyksettä. Se puhalsi niin kovaa etten kuullut muiden puhetta, en edes seisoessani aivan heidän vieressään, Eggers kihertää.

– Emme olisi voineet luoda sellaista ilmapiiriä uskottavasti, jos emme olisi kuvanneet keskellä sitä. Monessa kohtauksessa voisi kuvitella tuulikoneiden puhaltavan – meidän ei tarvinnut sellaisia käyttää.

Samaa lähestymistapaa käytettiin näyttelijöiden valmentamisessa.

– En ole oikeastaan aikaisemmin harjoitellut tosissani, en tällä tavalla, toteaa Pattinson.

– Hahmoni on niin hiljainen ja sulkeutunut, että minua pelotti näyttää jotain harjoituksissa. Oli kuitenkin hyvä, että ympäristö oli sellainen painekeitin. Istuimme pienessä hotellihuoneessa ja sellainen ahdas eristäytyminen rakensi kuvausten paineita.

Dafoelle haaste oli tervetullut, olihan hän itse ottanut yhteyttä Eggersiin.

– Olen Robin täydellinen vastakohta, rakastan harjoittelemista. Varsinkin, jos teksti on raskasta ja kieli jollakin tavalla monimutkaista. Mielestäni The Witch oli kauniisti tehty elokuva, ja sen nähtyäni tavoittelin tilaisuutta tavata Robertin kanssa. Sanoin, että olisi mukava tehdä jotain yhdessä. Tämä on se jotain.

Elokuva on valtavan tutkimustyön lopputulos, sillä ohjaaja varmisti näyttelijöittensä tehneen kotitehtävänsä jo ennen kokoontumista yhteisiin harjoituksiin.

– Hän antoi Robille ja minulle paljon informaatiota majakoista, aikakauden kirjoituksia, nauhoituksia murteista, lauluja. Meillä oli valtavasti materiaalia työstettäväksi. Mutta kuten aina projektiin valmistauduttaessa, kaikki pitää heittää mielestä, kun kuvaukset alkavat. Sillä pääasiassa olimme tekemisissä elementtien kanssa. Tässä tapauksessa siis käytännössä sään.

Kottikärryjä työntämässä

Tosiasia olikin, että milloin tahansa sekopäinen juoni pakottaa heidät ulos mistä tahansa huoneesta, siitä syntyi ongelmia.

– Jopa yksinkertaisimmat kohtaukset, kuten kun työnnän kotikärryjä… Se oli mahdotonta. Oli mahdotonta työntää niitä hemmetin kärryjä, Pattinson pudistelee päätään.

– Mutta olen sitä mieltä, että mitä fyysisempi osa on, sitä helpompi siihen on tuoda realismia. Tässäkin, varsinkin tarinan luonteen ansiosta, fyysistä puolta oli mahdollista ruokkia. Ei ole kovin monta roolia, joissa voi mennä kroppa edellä näyttämättä täysin naurettavalta tai asiaan kuulumattomalta. Se oli oikeastaan hauskaa.

Siitäkin huolimatta Eggers kehittelee ideoitaan hiljaisella liekillä, vaikka onkin useaan otteeseen sanonut mieluusti matkaavansa menneisyyteen saadakseen paremman kuvan tämän päivän ihmisistä.

– Puhuin juuri pari päivää sitten Willemin kanssa aiheesta. Tämä on vasta toinen elokuvani, minulla ei ole vielä tarvittavaa kokemusta ja ammattitaitoa, joten minun on panostettava suunnitteluun. Turhankin mittavaan suunnitteluun, jotta saan haluamani lopputuloksen. En halua kuulostaa joltain auteur-wannabelta, joka sanoo ettei pysty selittämään elokuvansa vertauskuvia. Mutta kun en pysty!

Sen sijaan hän pystyy kertomaan kielen työstämistä. Sitä innoittivat aikakauden tekstit. Eggers kertoo kääntyneensä ainakin Melvillen ja erityisesti Sarah Orne Jewettin puoleen. Jewett oli mainelainen kirjailija, joka haastatteli 1800-luvun lopun maanviljelijöitä ja merimiehiä ja kirjoitti sitten murteita hyödyntäen.

– Robertin puhe perustuu Kaakkois-Mainen maanviljelijöiden ja Willin merimiesten murteisiin. Minusta vain on hauskaa leikkiä kielen kanssa. Ai niin, eläimiä ei kohdeltu kaltoin elokuvaa tehtäessä! Eggers julistaa viitaten erääseen tiettyyn lokin kiusankappaleeseen.

– Mutta nämä kaksi? Heitä todellakin kohdeltiin kaltoin.

Toisaalta, korvaukseksi he pääsivät sanomaan vuorosanoja kuten: ”Jos minulla olisi paisti… Jos minulla olisi paisti… panisin sitä.”

Teksti: Marta Bałaga, Cannes
Kuvat: Universal Pictures International

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia