Persoonallinen elokuvantekijä Tim Burton palaa lapsuutensa maisemiin ja traumoihin stop motion -animaatiossa Frankenweenie. Visionääri kertoo rakkaudestaan ensimmäiseen koiraansa, paluustaan vanhaan aiheeseen ja viehätyksestään erikoisia teknisiä ratkaisuja kohtaan.
Frankenweenie perustuu Burtonin ohjaamaan ensimmäiseen näyteltyyn elokuvaan. Lyhytelokuva Frankenweenie (1984) oli parodia Frankenstein-elokuvista, joista Burton on aina pitänyt. Burton yhdisti lyhytelokuvassa monsterifilmien tunnelman muistoihin ensimmäisestä koirastaan, valkoisesta sekarotuisesta Pepe-puudelista, joka hänellä oli lapsena. Uudessa elokuvassa on paljon samaa.
Mustavalkoinen stop motion -animaatiotekniikalla tehty pitkä Frankenweenie-elokuva kertoo Victor Frankenstein -nimisestä pojasta, joka herättää henkiin kuolleen Sparky-koiransa hullun tiedemiehen tavoin.
Tuonelasta pelastettu Sparky ei ole enää tuliterä, ja kun se karkaa pultteineen ja tikkeineen, koirapolo saa pikkukaupungin asukkaat kauhun partaalle.
– Laajensin lyhytelokuvaani niin, että otin mukaan muita lapsia, monstereita ja hahmoja. En pystynyt käsittelemään lyhyessä versiossa syvällisemmin ihmissuhteita ja tunteita, joita minulla oli lapsuudessani myös koiraani kohtaan. Lapsen ensimmäinen aito yhteys perheen lisäksi on hänen lemmikkiinsä. Rakkaus lemmikkieläintä kohtaan tulee syvältä sydämestä. Olin onnekas, että minulla oli koira, johon olin syvästi kiintynyt, Burton herkistelee Los Angelesissa.
Hän tapitti innokkaasti kauhuelokuvia kuten House of Frankensteinia ja House of Draculaa, joissa Frankensteinin ja Wolfmanin tarinat yhdistyvät. Ne saivat nuoren pojan mielikuvituksen jylläämään.
– Koko Frankenstein-idea edustaa toiveiden täyttymistä. Olen aina pitänyt Frankensteinia melko tunteellisena elokuvana, joten tuntui luonnolliselta yhdistää nämä kaksi elementtiä huumoria unohtamatta.
Burton vietti 1960-luvun loppuun ja 1970-luvun alkuun sijoittuneen lapsuutensa Los Angelesin pohjoispuolella Burbankissa, missä sijaitsevat Warner Brothersin ja Walt Disneyn elokuvastudiot. Nykyään Lontoossa asuva elokuvantekijä muistaa klooratun veden uima-altaissa, jatkuvan auringonpaisteen ja savusumun, joka on onneksi vähentynyt tiukennettujen päästörajoitusten myötä.
– Tämä on aina ollut minulle tärkeä elokuva, joten yritin tehdä kaikesta hyvin persoonallisen Burbankista, arkkitehtuurista ja puistosta lähtien. Muistelin koulussa olleita opettajia ja lapsia, jotka olivat kaikki omalla tavallaan outoja, ja sitä, miten he suhtautuivat muihin.
Lähiössä varttuneen Burtonin lapsuus oli yllättävän normaali, vaikka hänen kotikatunsa päättyikin hautausmaahan. Ohjaaja piti sitä jännittävänä ja hyvänä mietiskelypaikkana, jossa sai olla rauhassa. Hän oli siis ujo lapsi, joka viihtyi omissa oloissaan.
– En tuntenut itseäni kummalliseksi, vaikka olin tavallaan kaikkein lasten tavoin tietyllä tavalla yksinäinen. Minua pidettiin outona, vaikka mielestäni muut lapset olivat paljon oudompia. Omasta mielestäni Victor on elokuvan normaalein hahmo, naurahtaa Burton.
Frankenweenie on myös kunnianosoitus monille Burtonin ihailemille näyttelijöille ja genreille, mutta hän pyrki minimoimaan jäljittelyn hahmojen luomisessa.
– Onhan tämä kunnianosoitus Boris Karloffille, japanilaiselle scifille ja myönnän, että opettajassa on paljon Vincent Pricea (Saksikäsi Edward). Kaikkien lasten piirteet ovat kuitenkin todellisia, sillä muistan monia kummallisia tyttöjä lapsuudestani.
Johanna Juntunen, Los Angeles
Lue lisää Frankenweenie-elokuvasta uudesta Episodista 12/2012.