Vielä ehdit elokuviin nauttimaan pieruista

Tammikuun 13. päivä ensi-iltaan tullut Swiss Army Man alkaa olla teatterikiertueensa loppuvaiheissa. Vielä on kuitenkin hetki aikaa nähdä se teattereissa tuntemattomien kanssa, kuten elokuvansa lailla erikoiset tekijät suosittelivat Episodille.

On hyviä elokuvia, huonoja elokuvia ja sitten on Swiss Army Man. Se kertoo haaksirikkoisesta (Paul Dano), joka ystävystyy… ilmavaivaisen ruumiin (Daniel Radcliffe) kanssa. Tarina heidän matkastaan takaisin sivilisaation pariin on jotain, mitä ei aikaisemmin ole nähty. Eikä välttämättä kaikissa tapauksissa olisi halunnutkaan. Kun Swiss Army Man sai ensi-iltansa Sundancessa, missä se voitti himoitun ohjaajapalkinnon, yleisöä käveli ulos teatterista laumoittain.

– Silloin tajusimme olleemme melko naiiveja sen suhteen kuinka paljon pierut jakavat ihmisiä, nauraa Daniel Scheinert, joka ohjasi elokuvan yhdessä Daniel Kwanin kanssa (heidät tunnetään yhteisnimellä Danielit). – Mutta elokuvan tehtävä on haastaa!

Tämä ei ole ensimmäinen Danielien kohu. Heidän nettisensaatioksi muodostuneessa musiikkivideossaan Turn Down for What Kwan hakkasi riivattua penistään kukkaruukuilla. Lyhytelokuvassa Interesting Ball mies teurastaa verisesti punaisen pallon sen harrastettua seksiä hänen vaimonsa kanssa. Dogboarding kertoo… skeittaamisesta koirilla.

– Jotenkin aina palaamme ruumiilliseen huumoriin ja kauhuun, Scheinert myöntää. – Mutta se tulee sydämestä. Olemme kumpikin kamppailleet omaan kroppaan liittyvien epävarmuuksien kanssa. Ja se jatkuu itse asiassa edelleenkin. Siitä vitsaileminen on katartista.

Valmistautukaa siis tunnepäästöihin. Ja pidelkää nenäänne. Episodi puhui Danielien kanssa yleisön yllättämisestä, Jurassic Parkin tunnusmusiikista ja Daniel Radcliffen karsastuksesta.

Ensi-illassa osa nauroi, osa käveli ulos. Ettekö olleet huolissanne yleisön karkottamisesta?
Daniel Scheinert (DS): Emme! Toivottavasti tämä juttu saa heidät katumaan kaikkia menettämiään asioita (naurua). Halusimme ihmisten miettivän ennakkokäsityksiään ja haastavan nopeita johtopäätöksiään. Mikä on vähän kuin olisimme ripustaneet Potkaise minua -laput selkäämme. On selvää, että osa ohittaa leffan, mutta se on vähän koko homman pointti. Toivottavasti he kuulevat kavereittensa tykänneen siitä ja pohtivat: ”Olinko väärässä kävellessäni ulos?”

Interesting Ballissa on kysymys, joka sopii tähän: ”Kuinka tämä meni niin nopeasti päin helvettiä?”
DS: Nykyään ihmiset ovat vähän turtia. Olemme nähneet niin paljon, ettei mikään oikein enää yllätä. Liian monet katsovat tv:tä tai elokuvia vain mukavuudenhalusta, joten hullu avaus tuntui hauskalta tilaisuudelta. Sen jälkeen yleisö ei voi olla varma mistään. Siinä oli riskinsä, mutta tämä on elokuva, jossa asiat menevät nopeasti reisille.
Daniel Kwan (DK): Työtapaamme kuuluu, että teemme hulluista idoista jotain viatonta ja samastuttavaa. Swiss Army Man on samanlainen Troijan puuhevonen. Halusimme ohittaa monta kliseetä ja herättää samanlaisia tunteita kuin esimerkiksi Ihmeellinen on elämä -elokuvaa katsellessa. Tai Casablancaa. Tarina, niin hullulta kuin se vaikuttaakin, on hyvin universaali. Kun tiettyjen kohtausten yli pääsee, kertomus on hyvin suloinen. Siitä olemme eniten innoissamme. On hassua, että se alkaa niin oudosti, mutta isoin vitsi on, että se päättyy pelkoon. Kuten Daniel mainitsi, halusimme ihmisten kokevan jotain puhdistavaa. Mutta se olisi mahdotonta ilman yllätyksellisyyden tuntua.

Miten ihmeessä saitte puhuttua ketään mukaan siihen?
DS: Ainakaan se ei ollut tylsää, mutta se riippui siitä kenen kanssa milloinkin juttelimme. Paul Dano sanoi, että hänet vakuutti se, että halusimme aloittaa pierulla, joka saa nauramaan, ja lopettaa pierulla, joka saa itkemään. Hän piti haasteesta. Rahoittajien kanssa jouduimme puhumaan kauemmin. Yritimme selittää mitä elokuva meille merkitsee, mutta isoin aseemme oli, että meillä oli jo musiikkia valmiina. Soitimme heille [Andy Hullin ja Robert McDowellin] musiikkia ja kuvailimme aloituskohtausta sen tahtiin. Se helpotti asioita, koska he tajusivat, ettemme vain vitsailleet.

Olette tainneet sanoakin, että ilman musiikkia Swiss Army Man olisi vain hullun ihmisen tarina.
DS: Ehdottomasti (naurua). Kun se ilmestyy blu-raylla, haluamme mukaan mahdollisuuden kytkeä musiikki pois päältä – se on aivan eri elokuva. Kömpelömpi ja kyynisempi, koska musiikin lempeys puuttuu.
DK: Ideana oli luoda outoja rinnastuksia. Halusimme ällökohtauksista kauniita tai lisäsimme tunteellisiin hetkiin outoutta. Musiikki auttoi paljon elokuvan tasapainottamisessa. Emme halunneet hauskoja kohtauksia ja surullisia kohtauksia. Halusimme, että kaikki kohtaukset olisivat vähän hauskoja ja surullisia.

Auttoiko John Williams mielellään? Teidän on ollut pakko saada hänen lupansa Jurassic Park -musiikkiin.
DS: Se oli pelottavaa. Kirjoitimme kirjeen: ”Hyvä herra John Williams, saammeko käyttää tunnusmusiikkianne? Pliis?” Lähetimme myös säveltäjiemme tekemän a capella -version ja kuvailimme miten käyttäisimme sitä. Hän ei ole koskaan aikaisemmin antanut käyttää tunnettuja kappaleitaan muissa elokuvissa. Juhlimme soittamalla kappaletta hotellihuoneessamme uudelleen ja uudelleen. Ja bilettämällä ankarasti.

Monet elokuvan elementit tuntuvat tutuilta musiikkivideoitanne nähneille. Sattumaako?
DS: Työstimme elokuvaa neljä tai viisi vuotta. Joten palasia siitä päätyi musiikkivideoihin, ei päinvastoin. Olimme jo kirjoittaneet pari hahmotelmaa ennen kuin teimme Turn Down for Whatin. Emme uskoneet kenenkään koskaan näkevän sitä, joten kuvittelimme sitä hyväksi mahdollisuudeksi kokeilla ideoitamme (naurua). Emme tienneet, että siitä tulisi maailmanlaajuinen ilmiö. Osa oli tarkoitushakuisempaa, kuten video Passion Pitin Cry Like a Ghostille. Halusimme siihen visuaalista ilmettä, jota myöhemmin voisimme esitellä: ”Tämän näköistä elokuvaa suunnittelemme”. Emme koskaan sanoneet mitään bändeille, mutta vuosien varrella he tietämättään rahoittivat testikuvauksiamme.
DK: Lisäksi tykkäämme leikitellä fysikaalisuudella. Elokuva kertoo ruumiillisesta häpeästä. Pelkäämme kaikkea mihin kroppamme pystyy: pierut, kyyneleet, koko hoito. Mutta ihmisestä kertominen edellyttää myös ihmisruumiista puhumista. Kaikki ymmärtävät elokuvan pahoinvoinnista. Siksi fyysinen huumori on puhtainta komediaa, siksi Charlie Chaplinia voi katsoa missä päin maailmaa tahansa.

Siksikö korostatte kaikkea noloa, mitä ihmiset yleensä salaavat?
DS: Pidämme asioista kuten Darwin-palkinnot. Yksi tyyppi tukehdutti itsensä hiljalleen piereskelemällä asunnossaan. Se kuulostaa ensin hauskalta, mutta on sitten vain traagista. Skidinä olin hulluna Jackassiin. Se sai minut haluamaan elokuvantekijäksi, koska se näytti hauskalta. Emme ole ammattitanssijoita, mutta pidämme tanssimisestä. Se voi olla hyvin vahva taiteenlaji samasta syystä kuin Jackass oli hauska. Se on taidetta ilman kieltä, siksi sillä on hauska leikitellä.

Näyttelijät ainakin heittäytyvät. Olen nähnnyt Daniel Radcliffen alasti Equus-näytelmässä, joten tiedän hänet rohkeaksi. Olitte silti aika julmia häntä kohtaan.
DS: Oli onnenpotku saada hänet. Hän ihastui kässäriin ja halusi mukaan. Hän itse asiassa pelkäsi, ettemme antaisi hänen tehdä kaikkea vaan käyttäisimme cgi:tä! Kun kerroimme, että hän saa tehdä omat stunttinsa, häntä ei pidätellyt mikään. Oli mahtavaa saada kuvauspaikalle kuuluisa ja lahjakas tyyppi, joka oli valmis kaikkeen.
DK: Hän saa toisen silmänsä karsastamaan, ja kysyi olisiko siitä iloa. Vastasimme, että ehdottomasti! Hänen piti ensin harjoitella, koska se tuppasi nykimään. Hän seisoi ikuisuuksia peilin edessä harjoittelemassa. Se oli sitoutumista!

Olette innoissanne leffasta, mutta olette myös puhuneet lopettamisesta. Miksi?
DS: Epäilimme projektia useaan otteeseen, etenkin kirjoitusvaiheessa. Kuvaukset ja leikkaaminen oli stressaavaa, mutta ainakin tiesimme tulosta tulevan. Elokuvan häpeäteema soi meihinkin. Meillä oli hyviä ideoita, mutta aina epäröimme pyytää lisää rahaa ja aina pelkäsimme kuvata niitä. Koko hoito oli kuin performanssitaidetta.
DK: Jaoimme noloimmat ideamme ja rohkaisimme muita tekemään samoin. On hienoa avautua jostain nolosta ja havaita jonkun muun ajattelevan samaa asiaa. Olemme tunteneet vuosia, mutta ystävyytemme vain syveni, kun tajusimme kuinka paljon nämä kuvat koskettivat meitä kumpaakin.

Onko nykymaailmassa tilaa niin henkilökohtaiselle elokuvantekemiselle?
DS: Pari elokuvantekijäystävääni ovat tosi innoissaan elokuvasta. Heistä se puhuu netin kieltä valkokankaalla, eikä sitä juuri ole nähty. Olin imarreltu kuvauksesta. Teimme elokuvan, jollaisia haluaisimme nähdä lisää: elokuvia, jotka ottavat riskejä ja tutkivat viraali-ideoita; hulluja kuvia, jotka muuten päätyisivät Redditiin ja jaelluiksi ympäri internetiä. Mutta joissa on myös sydän.

Miten päädyitte kollektiivinimeen?
DS: Elokuvan tekeminen on yhteistyötä, ei tyranniaa. Silti ohjaajan kuvitellaan tekevän kaiken. Duona kukaan ei ole liian vallanhimoinen. Yritämme vuorotellen yllättää toisemme. Meillä on erilaiset prosessit mutta samanlainen maku. Tutkailemme tilannetta edelleen ja joka projektissa sääntömme muuttuvat. Mutta yleensä olemme yhtä mieltä siitä, mikä on paras idea.
DK: Ihmiset tuntuivat pitävän enemmän töistämme, kun ryhdyimme tekemään niitä yhdessä. Monet duot ja triot kuten Traktor tai Megaforce inspiroivat meitä. Päätimme, että mekin kehitämme päheän nimen, ja keksimme: Danielit. En haluaisi olla vastuussa kaikesta. En samastu elokuvantekijöihin, jotka pomottavat kaikkia saadakseen haluamansa. Pidämme yllätyksistä, joten erimielisyydetkin yleensä päätyvät johonkin hauskaa ja odottamattomaan. Tulee tunne, että elokuva elää omaa elämäänsä.
DS: Niin tapahtui Swiss Army Manissakin. Meillä on kokoelma pilaleffaehdotuksia, joita heittelemme kokouksissa. Uusintaversio White Chicksista. Se on matalaotsainen komedia roduista – päähenkilöt näyttävät hirviöiltä, mutta kukaan ei ole huomaavinaan. Se on vahingossa komediaksi muuttunut kauhuleffa, vuoristorata joka katselulla. Swiss Army Man oli yksi niistä vitseistä. Vuosia sitten sanoimme kokouksessa: ”Haluaisimme tehdä elokuvan, jossa tyyppi löytää piereskelevän ruumiin, ja he lähtevät yhteiselle seikkailulle.” Ja arvaa mitä – päädyimme tekemään sen! Olen iloinen, että joku levittäjä oli tarpeeksi rohkea tuomaan sen Suomeen, koska se on vielä hauskempi katsoa teatterissa muukalaisten ympäröimänä kuin kotona tuttujen kanssa. Silloin on yhteisellä matkalla. Minusta on hauska kuulla kokemuksista katsojakumppaneista. Joku istui koko ajan hysteerisesti nauravat tyypin vieressä. Toinen sai vierustoverikseen veteraaniin, joka kuvitteli tulleensa sotaelokuvaan. Sellainen tekee elokuvista hauskaa.

Katso Swiss Army Manin traileri tästä:

YouTube video

Aiheeseen liittyvät elokuvat

Aiheeseen liittyvät jutut