Tämähän on Suomen Trainspotting, tulee mieleen kun Korson lopputekstit alkavat.
Korsossa kuvattavat nuoret eivät ole narkomaaneja, mutta syrjäytyminen tuntuu silti olevan hyvin lähellä. Muutenkin elokuvassa on samaa henkeä kuin Trainspottingissa.
Korso pärjää kyllä täysin omillaankin, ilman vertailuja. Se on omaperäinen ja tuore suomalainen elokuva.
Liian usein suomalaisia elokuvia katsoessa joutuu toteamaan, että dialogi on kirjakielimäistä ja jäykkää ja tarinat teennäisiä ja epäuskottavia. Kotimaisten tuotantojen huono taso on johtanut siihen, että niistä puhuttaessa ikään kuin kommentoidaan elokuvien paralympialaisia, kun kansainvälisen tason saavutukset yltävät niin paljon korkeammalle.
Välillä kuitenkin tulee ilahduttavia poikkeuksia kuten Korso. Vuosi on vasta alussa, mutta jo nyt tekee mieli alkaa nimetä vuoden parhaita kotimaisia.
Korso on mielentila, sanotaan elokuvan mainoslauseessa. Se on aika ankea mielentila. Vantaalainen lähiö kuvataan paikkana, jossa on likaista ja rumaa, ollaan sitten kotona, keskiolutbaarissa tai sohjoisilla kaduilla.
Elokuvan keskushahmo on parikymppinen Markus (Mikko Neuvonen), joka asuu äitinsä ja pikkusiskonsa Hetan (Iida Lampela) kanssa nuhruisessa ja ahtaassa asunnossa. Isä on muuttanut Ruotsiin, missä hänellä on uusi perhe. Ammattikoulu on jäänyt Markukselta kesken, ja hänen aikansa kuluu lähinnä kavereiden kanssa lorvien. Kokoontumispaikka on vanha tehdashalli ja seurustelujuomina itse tehty puolivalmis kilju – ehkä hyvänä päivänä halpa keskiolut. Markuksella on kaksi hyvää ystävää. Vänä (Niko Vakkuri) on iloinen läpänheittäjä. Hartikainen (Iiro Panula) on tasainen ja kiltti nuorukainen, joka haaveilee omakotitalosta ja kaljatölkeillä vuoratusta takkahuoneesta.
Markuksella on suuri haave: hän on innostunut koripallosta ja haluaa matkustaa New Yorkiin katukoriskilpailuihin. Tavallisen vantaalaispojan unelma koristähteydestä tuntuu hieman liioitellulta. Pikkusiskon afrikkalaistaustainen poikaystävä Jojo (Richmond Ghansah) kertookin suoraan ajatuksensa Markuksen haaveilusta. Markuksen ja Jojon välille syntyy jatkuvia yhteenottoja. Markus treenaa kuitenkin sinnikkäästi korisaitojaan ja hankkii rahat lentolippuun. Lippuun tarvittava summa ei ole aivan pieni, mutta rahoitus järjestyy yllättävän helposti, kun paikallisen alamaailman nokkamies Murikka (Petri Manninen) lainaa rahat tuosta vain. Korsosta New Yorkiin on kuitenkin pitkä matka, ja velan takaisinmaksu koittaa aivan liian pian.
Korso on ohjaaja Akseli Tuomivaaran (s. 1979) ensimmäinen pitkä elokuva. Korso on hänen lopputyönsä Aalto-yliopistossa. Korsolla hän hyppää saman tien yhdeksi Suomen kärkiohjaajista. Tuomivaara on luonut vantaalaislähiön elämästä karun elokuvan. Lähiö on kuin henkinen vankila, josta ei pääse pakenemaan. Korso ei silti ole ahdistava elokuva. Siinä on voimaa ja jännitettä, joka kantaa ensiminuuteilta viimeiseen kuviin saakka.
Markusta esittävä Mikko Neuvonen muistetaan myös Miss Farkku-Suomen pääroolista. Muusikkonakin tunnetussa Neuvosessa on vähäeleistä herkkyyttä, ja hän tekee Markuksesta uskottavan ja elävän roolihahmon. Samanoloisia tyyppejä kävelee lähiöissä vastaan. Korsossa onkin parasta se, että se ei tunnu näytellyltä teatterilta. Elokuvan maailman ottaa vastaan ikään kuin todellisena. Käsikirjoittajat Kirsikka Saari ja Jenni Toivoniemi selvästi tuntevat lähiömaailman ja sen ihmiset. Dialogi on aitoa ja rehellisen tuntuista, taatusti katu-uskottavaa. Ohjaaja ja käsikirjoittajat ovat selvästi uutta nousevaa elokuvasukupolvea, joka ei ole kangistunut kaavoihin vaan tekee omaäänistä elokuvaa.
Teattereissa esitetään alkukuvana Oscar-ehdokkaaksi päässyttä lyhytelokuvaa Pitääkö mun kaikki hoitaa, joka on Korson tuotantoyhtiön Tuffi Filmsin tuotantoa. Kirsikka Saari on molemmissa käsikirjoittajana. Tällainen elokuvakaksikko antaa toivoa suomalaisen elokuvan tulevaisuudelle.
Korso -elokuvan traileri
Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa