Niin kauan kun sydän lyö

/ GENRE ENSI-ILTA 07.07.2017 TÄHDET

Unohtakaa Ranskan elokuvauniversumin kermaa edustavat näyttelijät. Katell Quillévérén ensembledraamassa pääosassa on sydän. Kirjaimellisesti.

Teini-ikäinen Simon (Gabin Verdet täynnä ysäriskeittarivibaa) on täynnä elämää. Hän on kuin luonnonvoima ja sellaisena vastustamaton kaikille ympärillään. Etenkin ujolle Juliettelle (Galatéa Bellugi), koulukaverille, jota hän kosiskelee. Kun Simon yllättäen kuolee onnettomuudessa, hänen jälkeensä jättämä tyhjiö tuntuu liian vaikealta täyttää. Surun täyttämät mutta sen uudelleen yhteen tuomat vanhemmat (Emmanuelle Seigner ja Kool Shen) eivät kuitenkaan ehdi velloa murheessaan pitkään. He saavat kuulla, että heidän poikansa sydän voisi pelastaa jonkun muun elämän.

Maylis de Kerangalin arvostettuun romaaniin perustuva Niin kauan kun sydän lyö ei ole helppoa katsottavaa, sen kertoo pelkkä synopsiskin. Teho-osasto-sarjan jälkeen kaikki sairaalaan sijoittuvat elokuvat tuntuvat välillä hieman tv-mäisiltä. Niin kauan kuin sydän lyö on kuitenkin sen verran hyvin toteutettu elokuva, ettei sitä juuri tule ajatelleeksi. Ainakaan liikaa.

Se on pääasiassa näyttelijöiden ansiota. Katell Quillévére on erityisesti toisella elokuvallaan Suzanne osoittautunut oivaksi naisten ohjaajaksi. Nyt hän on ottanut johdettavakseen miehityksen, joka saisi Robert Altmaninkin huolestumaan. Niin kauan kun sydän lyö on ensembledraama sanan todellisessa merkityksessä, ei siinä inflaation kärsineessä mielessä, jolla termi sekoitetaan Garry Marshallin juhlapyhien ympärille rakentamiin hirvityksiin. On kunniaksi ohjaajan kyvyille ja tasapainottelulle, että kukaan ei yritä varastaa valokeilaa vaan kaikki antavat etusijan heitä yhdistävälle tarinalle. Elokuva olisi helposti voinut upota viikon nyyhkyleffa -kategoriaan.

Edellä mainitusta huolimatta on nostettava esiin erityisesti Emmanuell Seignerin peloton näyttelijäsuoritus. Vaikka Seigneria on vuosia pidetty lähinnä ”miehensä vaimo” erästä Broadway-näytelmää lainataksemme, hän tuntuu viimeinkin astuvan Roman Polanskin varjosta. Seigner on nyt erittäin hyvä, ehkä parempi kuin koskaan, ja hän varoo vetämästä hahmonsa vereslihaisia tunteita yli. On helppo kuvitella mitä amerikkalainen näyttelijätär tekisi roolissa, johon on lyöty näin vahva palkintotyrkkyleima. Siksi on pidettävä sitäkin suuremmassa arvossa, että hän on valinnut pienimuotoisen ja vähemmän dramaattisen suorituksen helpon tien kulkemisen sijaan.

Niin kauan kun sydän lyö ei silti ole täydellinen elokuva. Irvileukaisimmille se voi olla liiankin vakavailmeinen, eikä kaikkia juonielementtejä ole kehitelty tarpeeksi pitkälle. Kirja pääsee paljon syvemmälle kuin noin sataminuuttinen elokuva. Quillévéré kyllä tekee kaikkensa. Ottaen huomioon yksityiskohtaisuuden elokuvan nimi olisi yhtä hyvin voinut olla Mitä kaikkea oletkaan aina halunnut tietää elintenluovutuksesta, mutta et ole rohjennut kysyä. Yrittäessään näyttää asiat niin elinluovutusten organisoijien, teho-osaston hoitajien kuin vaikean päätöksen edessä olevan perheen näkökulmasta ohjaaja välillä eksyy aiheesta, mutta onnistuu silti esittelemään hyvin laajan näköalan.