Tänään nähdään televisiossa vuonna 2022 valmistunut korealainen elokuva Pikku tähti.
Tarina käynnistyy kirkon ovenpielessä olevasta vauvaluukusta. Vaikeuksiin joutunut äiti hylkää vauvansa, joka päätyy orpokotiin – tai harmaalla sektorilla puuhastelevien adoptiodiilereiden käsiin. Konniksi kovin kyvyttömät kaupustelijat etsivät sosiaalisesta mediasta pariskuntia, joilla on vaikeuksia ”virallisemman” adoption kanssa. Pariskuntia kierretään tapaamassa vauva kainalossa. Seuraan liittyy lapsensa hylännyt, katuva äiti ja pian myös orpokodista karannut 12-vuotias pojanriiviö. Matkan edetessä erikoinen seurue kiintyy pikkuiseen yhä enemmän.
Episodin Marta Bałaga oli mukana elokuvan lehdistötilaisuudessa Cannesissa vuonna 2022. Eräs Cannes-yleisön jäsen myönsi hämmennyksensä: elokuvan henkilöt ovat rikollisia, mutta heissä on pehmeä puoli. Mistä oikein on kyse?
– Elokuva kertoo perheestä, joka syntyy valinnan kautta, ohjaaja Hirokazu Kore-eda kertoo.
– Kaikki sen yksilöt ovat tulleet hylätyiksi. Niin muiden ihmisten kuin maailman taholta. Kun he lähtevät matkalle, he tulevat kuin sattumalta rakentaneeksi jotain yhdessä. Menneisyydessään he ovat syyllistyneet erinäisiin rikkeisiin ja rikoksiin, mutta nyt he päätyvät yhteen. He päättävät kerrankin elämässään tehdä jotain hyvää. Lopultakin he ajattelevat muita, yrittävät olla ystävällisiä.
Se on jotain, mitä Kore-edakin tuntuu tavoittelevan.
– Mitä vakavammaksi tilanne kehittyy, sitä enemmän haluan lisätä keveyttä. Rakastan sellaista kontrastia.
– Minua ei niinkään kiinnosta surullisen tarinan kertominen dramaattisella tavalla. Ketä sellainen kiinnostaa? En usko, että sillä tavalla saa ihmisiä kuuntelemaan. Uskon myös ihmisten potentiaaliin, että kaikissa on sisimmässään ystävällisyyttä. Haluan näyttää ihmisissä piilevää hellyyttä. Joskus se tarkoittaa sääntöjen rikkomista, aina ei voi totella lakia. Se ei välttämättä tarkoita, että olisi paha.
Sang-hyun (Song Kang-ho) pyörittää pesulaa, mutta hänellä ei ikinä ole rahaa. Dong-soolla (Gang Dong-won) on pääsy vauvalaatikkotilaan, jonne vanhemmat voivat anonyymisti jättää vastasyntyneet lapset, joita eivät halua tai voi pitää. Eräänä yönä he varastavat yhden vauvan, mutta sen äiti muuttaakin äkisti mieltään. Nyt heidän perässään on myös etsiviä.
– ”Vauvalaatikot” ovat ristiriitainen asia. Yleinen mielipide ei vielä ole muodostunut siitä, ovatko ne hyvä vai huono asia, ohjaaja kertoo.
– Ensin halusin katsoa sitä kuten useimmat ihmiset, joilla on ennakkokäsityksensä lapsistaan luopuvista naisista. He sanovat: ”Ei olisi pitänyt synnyttää, jos aikoo joka tapauksessa hylätä sen.” Sitten yritämme avata heidän mielensä.
Perheet kiehtovat Kore-edaa edelleen. Se on aihe, josta hän puhuu riippumatta siitä, missä maassa sattuu vierailemaan. Kuten Fabiennen muistelmissa, jota varten hän muutti Ranskaan ja työskenteli Catherine Deneuven ja Juliette Binochen kanssa. Tai vuoden 2008 Still Walkingissa, jossa hän työsti omia muistelmiaan. Eivätkä ne ole ainoat esimerkit.
– Kun tein Isänsä pojan [joka kertoo miehestä, joka tajuaa biologisen lapsensa vaihtuneen toiseen], kerroin toimittajille, että synnyttämisen kuvio on yksinkertainen: äiti tuntee aina olevansa äiti. Mutta voi olla vaikeampaa tuntea itsensä isäksi.
– Myöhemmin yksi ystäväni sanoi, että olen väärässä. Ei se ole niin yksinkertaista äideillekään. Sellaisia stereotypioita meillä miehillä on naisista, joten päätin tutkia sitä Shopliftersillä. Pikku tähdessä päähenkilö saa lapsen, mutta ei tunne itseään äidiksi. Elokuvani linkittyvät toisiinsa, koska ne perustuvat samanlaisille kysymyksille.
Myöhemmin Kore-eda menee lausunnoissaan askelta pidemmälle.
– Elokuvaa valmistellessani kuulin vauvalaatikoihin jätettyjen tarinoita. He olivat kasvaneet orpokodeissa vanhempien luovuttua heidän kasvattamisestaan erinäisistä syistä. Jotkut heistä kyselevät itseltään: ”Oliko oikeasti hyvä asia, että yleensä synnyin?” eikä minulla ollut mitään suoraa vastausta tällaiseen perustavaa laatua olevaan kysymykseen. En voinut sanoa mitään.
– Pystyisinkö rehellisesti julistamaan heille, että Maan päällä ei ole ketään, joka ei olisi ansainnut syntymistä. Nämä ihmiset jatkoivat sinnikkäästi elämistä huolimatta sisäisistä ja ulkoisista epäilyistä heidän syntymänsä merkitystä kohtaan, ja minun oli heidän vuokseen todella mietittävä millaista elokuvaa lähtisin tekemään.
– Elokuvan tekemisessä se kysymys oli koko ajan keskiössä. Yritin siinä katsoa elämää suoraan silmiin ja asetuin hahmojen asemaan puhuakseni suoraan omalla äänelläni. Se oli kuin rukoilua tai ainakin kiihkeää toivomista.
Mutta Cannesissa tunnelmat ovat silti keveät. Höpöttelyä ryhmän kanssa ruoasta tai vauvan ylistämistä tuskasta puhumisen sijaan.
– Olimme keskellä pandemiaa, enkä voinut tavata vauvoja henkilökohtaisesti, kaikki tehtiin etänä. Pyysin perheitä lähettämään videoita. Minua ei kiinnostanut miten taidokkaasti ne oli kuvattu, halusin vain nähdä, miten vauva reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin. Tämä yksi oli hyvin vastaanottavainen. En voinut ohjata vauvaa, se teki kaiken itse, Kore-eda kertoo kutsuen nuorinta esiintyjäänsä ihmeeksi.
– Se pakotti aikuisiakin toiminaan eri tavoin kuin tavallisesti.
– Viimeisessä kohtauksessa, jossa vauva katsoo minua, minusta tuntui kuin se olisi sanonut: ”Lopetetaan jo, olemme tehneet tarpeeksi ottoja”, lisää Song Kang-ho, joka vähän myöhemmin voittaa Cannesin parhaan näyttelijän palkinnon.
– Tuntui kuin olisimme käyneet keskustelua.
Tai ehkä sillä vain oli nälkä. Sanonpa vain.
Pikku tähti esitetään Yle Teemalla 20.6.2026 klo 23.02. Areenassa 30.6.2026 saakka. Katso traileri alta.
Teksti: Marta Bałaga, Cannes. Kuva: Cinema Mondo
