Daniel Defoen klassikkokertomus autiolle saarelle haaksirikkoutuvasta miehestä nähdään belgialais-ranskalaisessa tietokoneanimaatiossa vaihteeksi saaren eläinväestön silmin. Jostain kumman syystä pientä saarta asuttavat papukaija, kuningaskalastaja, tapiiri, siili, vyötiäinen ja vuohi. Miten moinen joukko erilaisia eläinyksilöitä on saarelle päätynyt, ei koskaan selviä katsojalle.
Eläimistä vain papukaija on kyllästynyt toinen toistaan samanlaisina seuraaviin päiviin pienessä paratiisissa. Se haikailee poispääsystä, vaikka muut eivät edes usko, että maailmassa olisi jotain muutakin kuin heidän saarensa ja ääretön meri. Tämä teoria saa kuitenkin kolauksen, kun rantaan ajautuu myrskyssä haaksirikkoutunut puulaiva, josta maihin astuu nuori Robinson Crusoe ja hänen koiransa.
Molemminpuolinen pelko ja epäluulo väistyvät hiljalleen pääasiassa uudesta tulokkaasta innostuneen ja uteliaan papukaijan ansiosta. Se saa Robinsonilta nimen Tiistai, ja pian kaikki eläimet saavat nauttia puumajansa modernien mukavuuksien tyyssijaksi muuttavan ihmisen kekseliäisyydestä. Paratiisiin on kuitenkin miehen mukana hiipinyt käärme, sillä luihut laivakissat ovat myös selvinneet maihin ja haaveilevat tekevänsä saaren asukkaista juhla-aterian korvaukseksi laivalla vietetyistä ajoista.
Eurooppalainen tietokoneanimaatio on viime vuosina edistynyt jättiharppauksin. Värikkyys, kamera-ajot ja pintojen tekstuurit alkavat olla jo lähellä DisneyPixar-tasoa, vaikka toki täkäläisten elokuvien ympäristöt ja hahmot ovat vielä amerikkalaisserkkujaan selvästi pelkistetympiä. Edistysaskeleet ovat kuitenkin vielä pitkälti olleet lähinnä teknisiä.
Tarinankerronnallisilta taidoiltaan amerikkalaiset animaatiot ovat paljon Euro-tuotantoja edellä, ja se näkyy myös Robinson Crusoessa. Se ei tunnu millään käynnistyvän ennen kuin katsoja tajuaa, että juoni koostuu siitä, että hahmot tekevät erinäisiä juttuja, joita elokuva seuraa. Kukin kohtaus tuntuu kestävän ikuisuuksia, sen sijaan, että asiat etenisivät sujuvasti. Ilman kasvavaa kissauhkaa koko hoito hapertuisi kasaan.
Alussa mainittu eläinkaartikin tuntuu valikoituneen sen mukaan, että animaattorit ovat päässeet esittelemään taitojaan erilaisten turkki-, höyhen- ja nahkapeitteiden parissa. Tarina ja sen kerronta eivät sisällä koukkuja, jotka innostaisivat aikuista katsojaa. Hauskojen hahmojen uskoisi kuitenkin viihdyttävän värikkyydellään ja kohelluksellaan varsinaista kohderyhmää, perheen pienimpiä.
Toisaalta eurooppalaiseen mentaliteettiin liittyy raikkaitakin piirteitä. On esimerkiksi mukavaa vaihtelua, että pahiksia ovat kissat, eivätkä edes ironisesti ilkeyden söpöyden taakse piilottaen: takkuiset ja laihat olennot ovat todella pelottavia petoja. Lisäksi elokuva hyödyntää kolmiulotteisuutta jenkkianimaatioita reippaammin asioita katsojan silmille heitellen.