2010-luvun alussa Ranskan suihkuseurapiireissä kupli muukin kuin samppanja. Upporikas L’Oreal-perijä, tuolloin jo lähes 90-vuotias Liliane Bettencourt syyti yli miljardin edestä lahjoja julkkisvalokuvaajaystävällen, oli tukkanuottasilla tyttärensä kanssa ja sekaantui jopa presidenttivaalien rahoitukseen. Taustalla hääri hovimestari, joka tiesi paljon mutta puhui vähän. Nyt teattereihin saapuu tapauksesta inspiroitunut draamakomedia Maailman rikkain nainen, jonka pääosassa nähdään Isabelle Huppert.
Elokuvatoimittaja Thierry Klifa siirtyi 2000-luvun alussa kameran taakse ja ohjasi lyhyitä ja pitkiä elokuvia sekä dokumentteja. Hänen uusin elokuvansa, Maailman rikkain nainen, esitettiin viime vuonna Cannesin elokuvajuhlien ohjelmistossa kilpasarjan ulkopuolella. Siinä perhesalaisuuksista sekä rakkaudesta ja sen etsinnästä kehkeytyy sota, jossa kaikki keinot ovat sallittuja.
Elokuvasi perustuu löyhästi Bettencourt-tapaukseen. Miten se kiinnitti huomiosi?
Aloin seurata tapausta heti, kun se nousi otsikoihin. Mediakohun lisäksi tunsin tarvetta ymmärtää, mitä todella oli tapahtumassa – sekä henkilökohtaisella että laajemmalla tasolla. Yrittäessäni päästä uutisoinnin pintaa syvemmälle ja selvittää, mistä todella oli kyse, löysin monimutkaisen ja syvästi inhimillisen tarinan. Liikuttavan sukusaagan, joka oli täynnä salaisuuksia ja vaiettua historiaa, jonka taustalla oli Ranskassa yhä melko vähän käsitelty maailma: vaikutusvaltaisten teollisuussukujen osittain varjoissa rakennettu valta – erityisesti sodanaikaisen yhteistyön kautta. Ymmärsin, että materiaalista voisi luoda jotain uutta. Silloin tiesin haluavani tehdä siitä elokuvan. Tarkoitukseni ei ollut kertoa uudelleen sensaatiomaista uutistapausta vaan rakentaa fiktiivinen ja yleismaailmallinen kertomus.
Elokuva on usein hyvin hauska, erityisesti Laurent Lafitten ansiosta. Miksi valitsit komedian tarinan sävyksi?
Yhdessä Cédric Angerin ja myöhemmin Jacques Fieschin kanssa valitsimme komedian tavaksi lähestyä hyvin inhimillistä materiaalia tietyn etäisyyden päästä. Tarkoitus ei ollut herättää sääliä äärimmäisen rikkaiden ihmisten tunne-elämän ongelmia kohtaan, vaan näyttää, kuinka raha voi kasvattaa ihmissuhteiden jännitteitä. Minulle tämä ei ole tarina, jota pitäisi tuomita, vaan tarina, jonka tapahtumia seurataan. Se herättää kysymyksiä, se voi ajoittain olla epämukavaakin – ja juuri se tekee siitä kiehtovan.
Yksi keskeisistä teemoista on perheen menneisyys yhteistyössä miehittäjän kanssa sekä antisemitismi. Oliko sinulle tärkeää käsitellä tätä?
Se oli välttämätöntä, sillä juuri se oli yksi asioista, jotka alun perin vetivät minut puoleensa todellisessa tapauksessa. En lähestynyt sitä sanomana, joka pitäisi välittää, vaan pikemminkin pohjavirtana, joka kulkee kertomuksen läpi ja antaa sille jännitettä ja syvyyttä. Jos elokuvassa on poliittinen ulottuvuus, se syntyy melkein tahtomattaan – historiallisten tosiasioiden painosta. En koskaan halunnut tämän puolen varjostavan komediaa tai fiktiivistä draamaa, mutta minusta oli tärkeää olla kääntämättä katsetta pois siitä. Kuvaan eräänlaista arkista, huomaamatonta antisemitismiä, joka on kudottu osaksi sitä, miten jotkut näistä hahmoista ovat maailmansa ja aikakautensa muovaamina kasvaneet.
Lue myös: Jared Leto menetti ison roolin seksuaalista väärinkäytöstä koskevien syytösten vuoksi
Miten käsikirjoitetaan ja ohjataan usein melko epämiellyttäviä hahmoja?
En koskaan yrittänyt tehdä näistä hahmoista pidettäviä enkä pakottaa katsojaa kiintymään heihin. Tärkeintä oli pysyä mahdollisimman lähellä heidän sisäistä totuuttaan. He ovat yhtä aikaa hirviömäisiä ja syvästi lapsenomaisia. Jos tunteita syntyy, ne kumpuavat heidän haavoittuvuudestaan ja yksinäisyydestään. Halusin ehdottomasti välttää pateettisuutta. He ovat elämää suurempia hahmoja, oman aikansa leimaamia, ainutlaatuisia ja toisinaan liioiteltuja – ja juuri siksi niin kiehtovia. Heidän pimeitä puoliaan ei saa pelätä. Ja kun näyttelijät herättivät heidät eloon valkokankaalla, he eivät yrittäneet pehmentää hahmoja tai tehdä niistä väkisin sympaattisia. He näyttelivät heitä tuomitsematta ja yrittämättä sovittaa heitä – ja juuri se antoi tarinalle sen täyden voiman.
Millaiset roolit Isabelle Huppert, Laurent Lafitte, Marina Foïs ja Raphaël Personnaz tekivät?
Isabelle Huppert esittää Marianne Farrèrea, monisyistä naista, joka on vuoroin viettelevä, hauras, kova ja voimakas. Marina Foïs näyttelee hänen tytärtään ja perijäänsä, vetäytynyttä hahmoa, joka tarkkailee hyvin henkilökohtaista draamaa lähietäisyydeltä. Hänen hahmonsa kärsii ilmaisematta sitä suoraan, ja juuri tämän läpinäkymättömyyden Marina onnistuu tekemään syvästi koskettavaksi. Laurent Lafitte tuo valokuvaaja Pierre-Alain Fantinin rooliin hallittua ylitsevuotavuutta. Hän ei koskaan sorru karikatyyriin, mikä on huomattavaa hahmon luonne huomioon ottaen. Raphaël Personnaz esittää hovimestaria – näennäisesti sivuhenkilöä, josta vähitellen tulee keskeinen. Hän on mies, jonka hänen palvelemansa järjestelmä murskaa lojaalisuuden, luokka-asetelmien ja vaikutusmahdollisuuksiensa ulkopuolella toimivan koneiston puristuksissa.
Mitä pyrit vangitsemaan intiimien lähikuvien kautta?
Elokuvassa kaikki tarkkailevat toisiaan. Ihmissuhteissa on tietynlaista suorasukaisuutta, jopa vastakkainasettelua, ja lähikuva antaa sen intensiteetin tulla esiin. Se luo myös eräänlaista läheisyyttä ja salaliittolaisuutta katsojan kanssa: koska nämä hahmot elävät omassa, lähes suljetussa maailmassaan, kamera yrittää murtautua siihen sisältä käsin.
Miten lähestyit rahan läsnäoloa, oli se sitten näkyvää tai vain vihjattua?
Ranskan yläporvaristo on yhteiskuntaluokka, jota elokuvissa kuvataan harvoin – sen tarinaa, koodeja ja suljettua maailmaa. Kuvaaja Hichame Alaouién kanssa meillä oli yksi sääntö: mikään ei saanut tuntua pröystäilevältä tai näyttävältä. Päinvastoin, kaiken piti välittyä hillitysti, lähes neutraalisti. Tapahtumapaikka on kaunis talo upeine puutarhoineen ja elegantteine esineineen, mutta mitään ei esitellä varallisuuden esittelynä. Tällainen ylellisyys kiehtoo minua: se ei rehentele olemassaolollaan, mutta sen läsnäolon tuntee kaikkialla. Lavastaja Eve Martinin panos oli ratkaiseva vision toteutumisessa.
Varallisuus näkyy myös pukeutumisessa. Miten lähestyit puvustusta?
Yhdessä Jurgen Doeringin ja Laure Villemerin kanssa pidimme puvustusta erittäin tärkeänä, koska se kertoo valtavasti ilman ainuttakaan sanaa. Esimerkiksi Isabelle Huppertin hahmolla on elokuvan aikana 70 eri asukokonaisuutta – hän ei näytä samalta kahdesti. Halusin ylellisyyden olevan sekä näkyvää että näkymätöntä: jotain, minkä aistii ja tuntee kuin salaisuuden, mutta ei koskaan jotain ilmeistä. Nämä ovat ihmisiä, jotka tekevät kaikkensa välttääkseen huomion herättämistä – ja juuri siinä heidän voimansa piilee. Puvustus toimii sekä haarniskana että koodattuna kielenä.
Mistä sai alkunsa elokuvan yllättävä musiikillinen välijakso?
Kohtaus syntyi melko luonnollisesti. Kun Pierre-Alain Fantin vie Mariannen yökerhoon, on kuin hän avaisi oven toiseen maailmaan – sellaiseen, jota Marianne ei tunne ja johon hän ei olisi koskaan omin päin astunut. Hän yrittää näyttää Mariannelle kaiken mitä hän voisi olla, kaiken mikä on edelleen hänen ulottumattomissaan. Alex Beaupainin kirjoittama ja säveltämä ja Anne Brochet’n esittämä laulu muodostaa pysähtyneen hetken, lähes kertomuksen ulkopuolella olevan välitilan. Se kertoo paljon Mariannen hauraudesta.
Teit rohkean visuaalisen ratkaisun lisäämällä elokuvaan mustia ruutuja. Mikä oli niiden tarkoitus?
Tein sen tyylillisen ratkaisu melko varhaisessa vaiheessa. Elokuva on moniääninen kertomus, ja mustat ruudut auttavat jäsentämään sitä moninaisuutta. Halusin säilyttää alkuperäiseen tarinaan liittyneen median kyllästämän ulottuvuuden, joka väistämättä vääristyy julkisen mielipiteen suodattamana. Mustat ruudut palauttavat meidät tapauksen julkiseen ulottuvuuteen, mutta ennen kaikkea ne antavat jokaisen hahmon näkökulman nousta esiin itsenäisesti, dialogien ulkopuolella.
Kuvat ja haastattelut: Cinema Mondo. Toimittanut Jouni Vikman.