”Tämä on amerikkalaisen Scream-elokuvan suomalainen versio”, käsikirjoittaja Teemu Salonen kommentoi Salatut elämät -televisiosarjaan perustuvaa elokuvaansa viime keväänä. Nightmare – Painajainen merellä -filmiä katsoessa ei voi kuin hämmästellä lausunnon absurdiutta. Elokuvia yhdistää se, että on ryhmä nuoria ja naamioitunut murhaaja. Niitä erottaa jotakuinkin kaikki muu.
Scream oli itseironinen mediasatiiri: nokkela genreleikki, jonka metatasot menivät lukemattomilta sitä sittemmin apinoineilta pyrkyreiltä ohi. Se oli alkusoitto 2000-luvun loppuunsa asti ironiaan kaiken kietovalle hipster-sukupolvelle, jolle kaikki on vain leikkiä ja asioiden todelliset merkitykset jäävät jonnekin kuvafilttereiden ja Twitterin merkkirajoitusten alle.
Salatut elämät on tavallaan aikansa kuva: halvalla ja helposti tuotettua kertakäyttöviihdettä, joka täyttää puolituntisen päivässä mutta ei jätä mitään pysyviä muistijälkiä. Vähän niin kuin rahvaan oma Tumblr.
Sarjan tekijät ovat varmasti tietoisia siitä, minkälaista kuraa he tuottavat. En kuitenkaan osaa sanoa, onko elokuva-adaptaatio metatason vitsi vai ihan vaan rehdisti vasurilla tehtyä saippuaroskaa. Joka tapauksessa sen terä on Wes Cravenin teokseen verrattuna niin tylsä, ettei sillä voi kuin kutitella sen vaaleahiuksisen neitsyen kaulaa. Lisäksi ote on pehmeä, sillä ikäraja täytyy pitää 12:ssa. Väkivaltaa ei ole nimeksikään, ja etukäteen mainostettu seksi on lähinnä tahmeita näppejä valkoiseen vuoratuilla vyötäisillä.
Juoni kytkeytyy sarjan tapahtumiin, mutta se avataan onneksi niin, että ummikkokin pysyy perillä. Peppi (Sara Säkkinen) on häämatkalla Pietarin-risteilyllä miehensä Sergein (Tero Tiittanen) sekä ystäviensä kanssa. Jokin tuntuu alusta asti olevan pielessä, ja Pepin pahaa oloa lisäävät muistot entisestä diilerikollegasta Topista, joka kuoli aiemmin yliannostukseen juurikin laivalla.
Pepin vaistot ovat terävät, sillä laivan käytävillä liikkuu kuin liikkuukin haalareihin sonnustautunut naamioveikko, joka yksi kerrallaan kiskaisee Pepin läheisiä kuvioista pois. Pian syyllisen penkkiin istutetaan ainakin Sergei, jolla on myös taustaa huumebisneksessä. Pepin velipuoli Sampo (Sampsa Tuomala) epäilee, että Sergei diilaisi yhä.
Juoni on yhtä heppoinen kuin voisi odottaakin, ja sen voisi tiivistää sanoihin ”Scream 2 kohtaa Speed 2:n”. Ensimmäisestä tulee kuin tuleekin eräs juonikoukku, jälkimmäisestä taas lähinnä kuolleena syntynyt ajatus hyödyntää risteilyalukseen liittyvää ”glamouria”.
St. Peter Linen edustajana olisin kuitenkin huolissani siitä, millainen kuva laivasta lopulta piirretään. Toisaalta siellä on kivat kylpylätilat, joissa toiset turilaat eivät ikinä häiritse, sekä klubeja, joilla nuoret tanssivat ikiliikkujan lailla. Toisaalta taas joka toisen oven takana on kolkko, aaltopellillä vuorattu käytävä, eikä esimerkiksi mikään ovi ikinä aukea. Zombien lailla puhuva ja liikkuva palvelusväki ei tunnu tietävän mistään mitään, ja portaikot johtavat vuoroin ylös ja alas niin, että lopputulos muistuttaa M.C. Escherin grafiikkaa.
Lopussa pallo hukataan täysin, kun kohtauksia lätkitään toisensa perään vailla mitään logiikkaa. Elokuvan metavitsi on nuorten iPadilta katsoma filmi, jonka he ovat keskenään Salkkareissa joitain vuosia aiemmin kuvanneet. Dramaturgisesti sillä ja tällä ”oikealla” elokuvalla ei ole merkittävää eroa. Paitsi että toinen on kahden Salkkari-jakson verran pidempi ja maksoi 500 000 euroa enemmän.
Nightmare – Painajainen merellä -elokuvan traileri
Filmtrailer.com