Venäläinen kauhuelokuva Suomen teattereissa on harvinainen ilmestys, mutta Shopping Tourilla onkin selkeä yhteys Suomeen. Found footage -tyyliin toteutettu halpistuotanto kertoo pietarilaisäidistä, joka matkustaa poikansa kanssa Suomeen ostosmatkalle.
Hongkongilaisen Johnnie Ton elokuvan nimi on karun yksinkertainen. Sellainen on elokuvan tyylikin. Drug War on koruton mutta tehokas rikoselokuva, jota ei lähdetä turhaan keventämään romanttisilla sivujuonilla tai koomisilla letkautuksilla.
Kun elokuva alkaa satumaisen oloisilla kuvilla itseään satuttavista lapsista ja siitä vain sukeltaa yhä syvemmälle synkkyyksiin, olisi helppo luokitella se suoraan kauhuelokuvaksi. Tunnottomista puuttuvat kuitenkin tyystin kaikki säikyttelyelementit ja sen hirviöt ovat huomattavasti inhimillisempiä kuin veitsen kanssa heiluva psykopaattia – vaikka sellainenkin elokuvassa on.
Elokuvissakävijöitä yritetään nyt hämmentää pahan kerran. Keväällä ensi-iltaan tuli Dustin Hoffmanin ohjaama Kvartetti (Quartet), joka kertoi neljästä veteraanimuusikosta vanhainkodissa. Nyt teattereihin saapuu melkein samanniminen A Late Quartet. Sen keskushahmona nähdään neljä muusikkoa, joista yksi on joutumassa eläkkeelle. Dustin Hoffman ei näytellyt Kvartetissa mutta A Late Quartetissa näyttelee Hoffman. Nimittäin Philip Seymour Hoffman.
Todellisiin tapahtumiin perustuva komea islantilaiselokuva Syvyys vie katsojan Islannin lounaisosiin, Vestmannasaarten hyisiin maisemiin. Islantilaisohjaaja Baltasar Kormákur on kuvannut pohjoisen talven pimeydessään niin läpitunkevan koleaksi, että sen tuntu hiipii luihin asti.
Elokuvakriitikkoperheestä ponnistanut Noah Baumbach on tunnettu omaperäisistä draamakomedioistaan, jotka tutkailevat ihmiselämää riemastuttavista näkökulmista. Omaelämäkerrallisella elokuvallaan The Squid and the Whale kummallisten komedioiden lempilapseksi nousseen Baumbachin edellinen ohjaus oli vuonna 2010 ilmestynyt, Ben Stillerin tähdittämä Greenberg, jonka keskeisessä sivuroolissa nähtiin Greta Gerwig. Frances Ha on Baumbachin ja Gerwigin yhdessä käsikirjoittama ihmistutkielma siitä hetkestä, kun nuoruuden juurettomuus alkaa muuttua vastuulliseksi aikuisuudeksi.
Yhdysvalloissa on viime vuosina intoiltu valtavista maakaasuesiintymistä, joita on alettu valjastaa hyötykäyttöön uudenlaisella poraustekniikalla. Liuskekaasu on korvannut saastuttavan kivihiilen käyttöä ja tuonut työpaikkoja syrjäseuduille. Kaasun poraamiseen liittyy kuitenkin vakavia ympäristöriskejä. Maineikkaan Gus Van Santin (Elephant, Milk) ohjaamassa elokuvassa tartutaan tähän ristiriitaiseen yhtälöön.
Ellis ja Neckbone ovat kaksi Mississippi-joen varrella asuvaa teini-ikäistä koulupoikaa, jotka vapaa-ajallaan koluavat valtavan virran sivuhaaroja ja saarien sokkeloita. Heidän mieltään kutkuttaa vesimassojen jossain vaiheessa eräässä pikkusaaressa puiden oksistoon heittämä vene. Pian kuitenkin selviää, ettei kyseessä ole vain heidän salaisuutensa, sillä venettä on käyttänyt majapaikkanaan Mud, salaperäinen ajelehtija, joka piileskelee saarella.
Belgialainen sarjakuvapiirtäjä Peyo (Pierre Gulliford) loi smurffit jo 1950-luvun lopulla. Ajankulun ja vuoden 2011 elokuvan myötä lempeät ja hyväntahtoiset siniset metsänpohjan söpöliinit ovat muuttuneet paljon. Jo ensimmäiseen elokuvaan heidät oli kasvatettu rähisevään teini-ikään. Harmi. Smurffit 2 on jatkoa ensimmäiselle osalle ja palauttaa kankaalle jo tutuksi tulleet animaatiohahmot sekä oikeat näyttelijät.
1990-luvun Irak kärvistelee Saddam Husseinin pihdeissä, ja monet pyrkivät pois maasta rahalla, suhteilla tai tuurilla. Myös Zana ja Dana, orvoksi jääneet veljekset, päättävät muuttaa Amerikkaan paremman elämän toivossa. Pikkupoikien käsitykset Yhdysvaltojen myyttisestä onnelasta perustuvat ohikiitävään, luvatta luotuun silmäykseen, kun kaupungin elokuvateatterissa esitetään Teräsmiestä.
Ranskalaisohjaaja Olivier Assayasin runollinen hippikuvaelma on lähes puuduttava katsomiskokemus, mutta jollakin salakavalalla tavalla sen tunnelmat jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Elokuva ei missään nimessä ole turhanpäiväinen vaan ainoastaan raskasta katsottavaa. Syykin siihen saattaa löytyä ohjaajan omista sanoista. Hän on määritellyt elokuviensa ’tapahtuvan itsestään, tulevan ikään kuin väkisin’. Elokuvaa katsoessa tuntuukin siltä, ettei ohjaajalla itselläänkään ole ollut aivan selkeää käsitystä siitä, mihin elokuva on oikein menossa. Elokuvasta löytyy paljon hyvääkin, jos päättää heittäytyä vain tunnelmien vietäväksi.
Vuonna 2007 ilmestynyt [Rec] oli yksi esimerkki 2000-luvun alun tehokkaista espanjalaisista kauhuelokuvista. Siinä tv:n yöohjelman reportteri kameramiehensä kanssa seuraa paloaseman elämää ja lähtee palomiesten mukana hälytyskeikalle erääseen kerrostaloon. Siellä odottaa tulipalon sijaan jotain, joka tuntuu zombitartunnan ja riivauksen sekoitukselta. Kun viranomaiset julistavat talon karanteeniin, jäävät paikalle hälytetyt pelastajat jumiin taistelemaan hengestään samalla kun tv-ihmisten kamera tallentaa klaustrofobista kauhua.
