”Älä epäile James Cameronia” – Mikä tekee alkuperäisestä Avatarista niin hyvän?

Varoitus: Tämä artikkeli sisältää juonipaljastuksia kaikista James Cameronin elokuvista.

23.2.2023 09:00

Moni naureskeli ja suorastaan pilkkasi James Cameronin kuuluisaa tuuletusta vuoden 1998 Oscar-gaalassa. Perinteisten kiitosten päätteeksi parhaan ohjauksen palkinnon voittanut Cameron lainasi omaa elokuvaansa julistaessaan olevansa ”koko maailman kuningas” heiluttaen samalla Titanicin ohjauksesta pokaamaansa Oscar-pystiä ilmassa.

Menestykselle on helppo naureskella etenkin, jos menestyjä itse juhlii sitä innokkaasti. Voimme aina sivustakatsojina haluta luottaa siihen, että onnistumisen jälkeen epäonnistuminen voi odottaa jo seuraavan kulman takana, seuraavan projektin kanssa.

Etenkin, jos palkittu ohjaaja on ylimielinen elokuva-alan arvostetuimmassa palkintoseremoniassa.

Ylpeys käy lankeemuksen edeltä, kuten sanotaan.

Mutta toisin kävi. Maailman kaikkien aikojen tuottoisimman elokuvan jälkeen Cameron käsikirjoitti ja ohjasi toista kertaa peräjälkeen elokuvahistorian kaikkien aikojen tuottoisimman elokuvan. Avatar rikkoi kaikki Titanicin asettamat ennätykset.

Kuinka Cameron teki sen? Mutta eihän tämä voittokulku voi ikuisesti jatkua, moni ajatteli.

Katsojat saivat odottaa Avatarille jatko-osaa vaivaiset 13 vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen. Tuossa ajassa moni ehti jo vitsailla, onko elokuvamarkkinoilla edes tarvetta Avatar-jatko-osille. Olisiko sille katsojia? Kuka jaksaa mennä katsomaan lisää puita halailevia avaruussmurffeja? Nyt Cameron kyllä ampuu itseään jalkaa, koska ei kukaan käytä tuollaista aikaa elokuvan kuvaamiseen. Moni projekti on elokuvataiteen historian aikana uponnut ohjaajan vision suuruuteen.

Mutta muistakaamme yleinen Hollywoodissa kiertävä käskevä totuus: Älä epäile James Cameronia.

Cameron osoitti uutuuselokuvallaan skeptikoille kaapin paikan: Avatar: The Way of Water tienais vaivaisessa neljässä viikossa huikeat 1,7 miljardia Yhdysvaltain dollaria.

Elokuvaohjaaja James Cameron on selkeästi modernin blockbuster-viihteen kruunaamaton kuningas. Hänellä on kolme elokuvaa kaikkien aikojen menestyneimpien elokuvien listalla, joten miksi yleinen mielipide tuntuu olevan hänen ’uutta’ elokuvasarjaansa vastaan? Tietysti tervehenkinen kritiikki on aina hyvästä, mutta vuosien saatossa aito ja alkuperäinen Avatar ja sen kaikki potentiaaliset jatko-osat muodostuivat popkulttuurista käytävissä keskusteluissa eräänlaiseksi vitsiksi.

Miksi näin kävi?

Jos kukaan ei ”kaivannut” uutta Avatar-elokuvaa, miten ihmeessä The Way of Water on onnistunut rikkomaan alustavat ennusteet?

Tähän kysymykseen vastatakseni minun pitää palata alkuperäisen Avatarin pariin.

Pandora-planeetan puita halaavat jättismurffit

Avatarin ilmestyessä olin juuri tullut täyttäneeksi 18 vuotta.  Näin elokuvan kerran elokuvateatterissa 3D-versiona ja toisen kerran kotijulkaistuna pidennettynä versiona. Katsoin vasta nyt Avatarin uudestaan yhdeksän (9!) vuoden tauon jälkeen. Tämä oli toisin sanoen kolmas katsomiskerta ja toinen kerta, kun katsoin elokuvan kaikista pisimmän erikoisversion.

Tajusin vasta tätä tarkastelua tehdessäni, miten paljon olin muuttunut Avatarin ja The Way of the Waterin välillä. Tietysti teknologia on tässä ajassa kehittynyt. Jatko-osan katsomiseen verrattuna Avatar tuntuu osittain siltä, kuin pelaisi ensin uudemman sukupolven PS5-konsolilla ja vaihtaisin sitten takaisin PS3-konsolin tarjoamaan grafiikkaan ja pelisuunnitteluun.

Mutta jos unohdetaan vain hiukan ”vanhentuneet” efektit – jotka muuten näyttävät edelleen paremmalta kuin lähes mikä tahansa mihin törmää monissa nykyleffoissa – ensimmäisessä Avatar-elokuvassa ei itseasiassa ole mitään vikaa.

Se on täydellinen toimintaseikkailu samalla tavalla kuin Titanic on täydellinen jännityksen täytteinen tragedia. Mutta miksi elokuva on saanut ansaittua huonomman maineen? Tarkastellaanpa muutamaa näkökulmaa, jotka ovat vaikuttaneet tähän

Dialogi, teksti ja toteutus

Avatarin tarina on täysin vedenpitävä seikkailutarina, jossa hahmoilla on selkeät halut ja tavoitteet.

Moni on valittanut Cameronin dialogia kliseiseksi (”Emme ole enää Kansasissa” lausuu elokuvan pahiksen paikkaa pitävä eversti Quaritch), mutta itse en näe asiaa samalla tavalla. Dialogi ei ole mielestäni lainkaan kökköä vaikka siitä puuttuu niin sanottu syvempi, alatekstin taso.

Viittaankin tässä käsikirjoitusgurun Robert McKeen ohjeeseen, jonka mukaan fantastisten elokuvien dialogin tarkoituksena onkin toimia pinnallisella tasolla. Tämän menetelmän avulla katsojan on mahdollista päästä helpommin sisään tarinaan ja ymmärtää hahmoja. Kun hahmot ilmaisevat suoraan, mitä he edustavat katsoja voi keskittyä heille tuntemattoman maailman – tässä tapauksessa jättimäisen Pandora-planeetan – sisäistämiseen.

Dialogin pinnallisuus ja oikotienä tarinan hahmojen sisäistämiseen ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö hahmot voisi olla moniulotteisia ja tuntevia henkilöitä. Moniulotteisuus tulee siitä, että hahmo ei reagoi samalla tavalla joka tilanteeseen. Erilaisen tunnekirjon osoittaminen ja näyttäminen eri tilanteissa tuo esiin hahmon inhimillisyyden, vaikka dialogin pätkä sanoisikin aina suoraan, mitä tarkoittaa.

Haluaisin myös nostaa esille tavan, jolla Cameron pitäytyy kameransa kanssa kuvatessaan aina vahvasti hahmojen perspektiivissä. Toisin sanoen, kameraliikkeet eivät ole konemaisia tai epäinhimillisiä. Cameron ymmärtää tasan tarkkaan, mihin kussakin kohtauksessa kamera tulee asettaa, eikä hän lähdekään liikaa kikkailemaan. Tästä johtuen esimerkiksi toimintakohtaukset ovat kuvattu hyvin selkeästi. Katsojalle välittyy hyvin, missä hahmot ovat suhteessa toisiinsa nähden. Pienten nyanssien (kuten kuvauksessa käytettävien zoomausten ja käsivarakameran käyttö) avulla Cameron myös tuo tietokoneanimaatioon inhimillistä kädenjälkeä ja elokuva ei tunnu missään vaiheessa hengettömältä animaatiolta.

Uskon, että aika on tehnyt tehtävänsä ja osaankin arvostaa Cameronin seikkailuelokuvaa nyt enemmän kuin nähdessäni sen ensi kerran teatterissa 2009. Avatar tarjosi minulle tällä viimeisimmällä katselukerralla paljon parempaa viihdettä kuin 90 % Marvelin ja DC:n tarjoamasta supersankariviihteestä.

Mutta miksi muistin, että elokuva ei olisi ollut näin hyvä?

Todennäköisesti kyse oli elokuvayleisön konsensuksesta, jonka mukaan elokuvalla ei ole mitään arvoa populaarikulttuurissa, koska se ei ole perinteisellä tapaa myytävä tai siisti – amerikkalaisen serkun sanoin: ”cool”.

Toisin sanoen Avatar ei ole elokuva, joka toimisi erityisen vetoavana väkivaltafantasiana pojille.

Se ei ole Tähtien sodan tavoin markkinoitava seikkailu, jossa avaruusfasisteilla on siistit kiiltävät asut ja kaikki on ihanan eskapistista fantasiaa. Niin paljon kuin rakastankin Tähtien sotaa, pystyn silti tunnistamaan ja nimeämään sen pulmakohtia populaarikulttuurin kulmakivenä ja Disneyn tämänhetkisen viihdeimperiumin lippulaivana. Tähtien sodan eskapismi näyttäytyy siinä, että vaikka imperiumi onkin kaikessa fasistisuudessaan oletettu paha, se ei koskaan etäännytä katsojaansa pahuutensa seurauksena. Imperiumi ja sen sotilaat toimivat sankareidemme vastavoimana ja tykinruokana toimintakohtauksissa. Lucas ja kumppanit eivät missään vaiheessa tuo katsojan iholle tosielämästä ammennettuja kauheuksia keskitysleirien tai muiden ihmisyyttä vastaan tehtävien rikosten muodossa. Vasta tänä vuonna ilmestynyt Andor alkoi valottamaan imperiumin mielivaltaista ja rikollista vallankäyttöä ja sen seurauksia.

Cameron sen sijaan käyttää toimintaleffoistaan tuttua elokuvakieltä kääntämään asetelman täysin päälaelleen ja tuomaan kolonialismin kurjuuden katsojalle. Koska Avatarin pahikset ovat juuri ne siistit armeijatyypit voimapukujensa ja konekivääriensä kanssa, jotka olivat pääosassa Aliens – paluussa. Avatarin tarinan keskiössä oleva luonnon kunnioittamisen ja suojelemisen teema on kaukana perinteisestä maskuliinisesta Hollywood-toimintaelokuvasta – ja se on pääsyy sille, miksi elokuvaa on niin paljon mollattu, parjattu ja kritisoitu pinnalliseksi Pocahontas, Ferngully ja Tanssii susien kanssa -kopioksi.

Ikään kuin koskaan kukaan aikaisemmin elokuvahistoriassa ei olisi tehnyt elokuvaa, joka käyttää tuttuja juonikuvioita (köh, Tähtien sota).

Jake Sully, jaloista halvaantunut ja masentunut ex-merijalkaväen sotilas haluaa saada omat jalkansa takaisin, jotta hän olisi taas mies. Pidennetty version alkukohtaus esittää Jaken täynnä uhoa. Elämäänsä pettynyt Jake pääsee kuitenkin kuolleen veljensä sijaisena Avatar-ohjelmaan, jonka avulla hänen tietoisuutensa siirretään väliaikaisesti Pandora-planeetalla sijaitsevan na’vi-alkuperäisasukasta muistuttavaan kloonikehoon. Jake saa tehtäväkseen selvittää na’vien salaisuudet, mutta hän kokee yhteyttä alkuperäiskansaa ja sen sotureita kohtaan. Hän rakastuu naissoturi Neytiriin ja oppii na’vien kautta arvostamaan luontoa. Lopulta Jake taistelee yhdessä avaruusintiaanien kanssa pahoja kolonialisteja vastaan.

Pohjimmiltaan Avatar on täysin samalla toimintaelokuvien kaavalla toteutettu tarina kuin monet muut menestyselokuvat, puhumattakaan parhaista Cameronin elokuvista. Pahaa-aavistamaton sankari tempautuu tilanteeseen, joka testaa hänen kykyjään selviytyä ja puolustaa hänelle tärkeitä asioita. Taistelussa sankari asettuu vastakkain häntä suurempien voimien ja vastustajien kanssa. Elokuvan ensimmäinen puolisko esittelee kaiken tarinan kannalta oleellisen, jotta jälkimmäisellä puoliskolla voidaan keskittyä kuvaamaan eeppistä välienselvittelyä.

Ainoa ero Cameronin muihin hitteihin nähden on se, että Avatarissa alienit ja luonto ovat arvokkaita ja taistelun arvoisia – ei tuhottavia tuholaisia. Kipua ja tuskaa aiheuttavat sen sijaan kapeakatseiset kapitalistit, jotka eivät pysty näkemään Pandoran luonnon monimuotoisuuden itseisarvoa. Planeetan resursseja himoitsevia ihmisiä ajaa eteenpäin ainoastaan voiton tavoittelu.

Sanomastaan ja teemastaan huolimatta  Avatar on monen muun Cameronin elokuvan tavoin pohjimmiltaan rakkaustarina. Jaken ja Neytirin rakastuminen peilaa samankaltaista kiellettyä rakkaustarinaa, joka nähtiin Jackin ja Rosen välillä. Vaikka elementit ovat tunnistettavissa toistensa kaltaisiksi, se ei vähennä elokuvan arvoa. Pikemminkin tämän kaltaisen rakkaustarinan näkeminen oli pitkästä aikaa piristävää. Niin monesta nykyelokuvasta on siivottu kaikenlainen romanttinen aines, joko tuotantokoneisto toimesta (köh, Disney) tai tekijöiden epävarmuudesta antautua rakkaustarinalle. Moni Marvel-elokuva esimerkiksi vain antaa katsojan olettaa, että (oletetusti) romanttisessa parisuhteessa olevat hahmot rakastavat toisiaan ilman minkäänlaista fyysistä kontaktia tai – nielaus – himoa.

Disneyn multiversumi elokuvauniversumi on pyyhkinyt valtavirtaviihteestä viimeisetkin seksuaaliset vivahteet, mikä antaa erikoisella tavalla epäinhimillisen jämäkän pohjavireen elokuviin. Pitääkö minun uskoa Kapteeni Amerikan rakastavan Peggy Carteria, jos en ole nähnyt heitä suutelemassa tai – nielaus – tekemässä juuri sitä?

Virheistä oppiva päähenkilö

Tajusin vasta uudelleen katsottuani Avatarin, että Sam Worthington on oikeastaan todella karismaattinen näyttelijä. Ymmärsin vasta nyt, miksi Cameron hänet valitsi Jake Sullyksi, ja miksi Worthington oli hetken aikaa kuumaa tavaraa Hollywoodissa. Näyttelijä haluttiin tunkea jokaisen ison budjetin toimintaelokuvan päärooliin Terminator – pelastuksesta alkaen aina Titaanien taistelu -elokuviin.

Mutta kuten aina, en usko, että kukaan muu oikeastaan osasi hyödyntää hänen karismaansa samalla tavalla kuin Cameron.

Jake Sully ei ole pelkästään hassun hauskoja vitsejä heittelevä ja taitava jokamies, joka osoittaa muut vääräksi. Jaken on tarinan aikana opittava ja nöyrryttävä na’vien ja Neytirin tarjoamiin oppeihin, jos hän haluaa kuulua joukkoon. Jake on ulkopuolinen, joka ei oikeastaan tiedä mitään Pandorasta tai hänelle vieraan kulttuurin tavoista, kielestä puhumattakaan. Hän ei osoittaudu olevansa ylivoimainen na’veja kohtaan länsimaisen kulttuurin tai ihmisyytensä takia, vaan koska hän on valmis oppimaan ja yhdistämään oppimaansa aiempaan tietoonsa.

Quaritch mainitsee elokuvassa sen, miten Jaken jalkaväensotilaan luonne ja taidot yhdistettynä na’vin Avatar-kehoon tarjoaa voimakkaan yhdistelmän. Eversti näkeekin tässä vain ja ainoastaan sotilaallisen hyödyn puhtaan fyysisen ja henkisen voiman yhdistelmän kautta. Hän ei ymmärrä, tai pikemminkään ei tunne Jaken henkisiä lahjoja oppia ja sopeutua ympäristöönsä. Jakessa on edelleen ripaus naiivia (hmm) lapsellisuutta, joka pääsee valloilleen uudessa kehossa. Hän menetti jalkansa ja elämänhalunsa, mutta sai molemmat takaisin siirtyessään toimivaan Avatar-kehoon.

Jakella ei ole opittuja ennakkoluuloja alkuperäiskansoja kohtaan, joten hän on valmis ottamaan kaiken oppimansa vastaan. Tähän kun vielä lisätään aimo ripaus futuristisen scifi-dystopian irtautuneisuuden ja päämäärättömyyden tunnetta, Jake on valmis sisäistämään Neytirin heimon yhteyden luontoon ja sen tarjoamiin oppeihin ja rituaalien merkitykseen. Voisi jopa sanoa, että Jake valaistuu luonnon roolista ekosysteemin osana, jonka myötä hänen taistelutahtonsa ja -taitonsa kohdistuu kapitalistisen kolonialismin tukemisen sijaan sen purkamiseen sellaisessa mittakaavassa, että Elokapinakin olisi ylpeä.

Eikä siinä vielä kaikki. Jake joutuu lisäksi kuuntelemaan ja omaksumaan oppeja – nielaus – naiselta, mitä ei monessa nykyelokuvassa nähdä. Elokuva käyttää paljon aikaa pelkästi Neytirin ja Jaken rakkaustarinan rakentamiseen, mutta rakentaminen tehdään luontaisesti samalla, kun katsoja pääsee sisäistämään na’vien jokapäiväisessä elämässä tarvittavia taitoja. Naiset ovat toimintaelokuvissa lähes poikkeuksetta joko vain sivuosissa nätteinä statisteina tai mcguffineina, halun objekteina tai sitten kovettuneita pahiskoviksia, jotka potkivat kaikkia persuksiin.

Mutta onneksi Avatar on James Cameronin elokuva, joten tämä kaava ei päde.

Avatarin kritiikki

Moni kritisoi Avataria perinteiseksi valkoinen pelastaja -tarinaksi. Tämä viittaa kuluneeseen kliseeseen, jossa isoissa Hollywood-elokuvissa ainoastaan länsimaalaiset sankarit voivat toimia pelastajina alkuperäiskansoille tai muille kulttuureille (kuten olemme nähneet elokuvissa Tanssii susien kanssa ja Viimeinen samurai). Tämä on harmillinen klisee, jonka juuret ovat tietysti elokuvien markkinoinnissa. Isoja historiallisia epookkeja pitää pystyi myymään amerikkalaiselle ja kansainväliselle yleisölle. Tästä syystä esimerkiksi Amerikan alkuperäiskansojen edustajat ovat aina sysättyinä omien tarinoidensa sivuosiin.

Tämä on täysin validi kritiikki sekä Avataria että muita Hollywoodin menestyselokuvia kohtaan. En koe olevani paras asiantuntija kommentoimaan tätä kulunutta kliseetä. Mutta sen haluaisin huomauttaa, että lopulta Jaken rooli on toimia taistelun innoittajana, mutta hän ei sitä ratkaise. Kun lopputaistelun aikana na’vit ovat häviämässä taistelua, Jake ei pelasta päivää viime hetkellä. Pandoran eläinkunta tai niin kutsuttu Eywa (eli luontoäiti) saapuu sankareidemme avuksi synkimpänä hetkenä.

Tämä deus ex machinamainen ratkaisu on alustettu Jaken puhutellessa ja pyytäessään Eywaa auttamaan aikaisemmassa kohtauksessa, joten se ei ole halpa ratkaisu. Cameron käytti samankaltaista kikkaa myös The Abyss – syvyys -elokuvansa loppuratkaisussa, jossa luontoa symboloivat syvyydessä asustavat muukalaiset auttavat sankarimme takaisin pintaan.

Moni ihmetteli jälkikäteen sitä, miksi Avatar nousi maailman menestyneimmäksi elokuvaksi. Miten ihmeessä on mahdollista, että elokuva voi tahkota noin paljon rahaa ilman, että siitä jää yhtään mitään jälkeä populaarikulttuuriimme? Missä ovat elokuvan oheistuotteet? Miksi kukaan ei pukeudu na’vi naamiaisasuun, vaan edelleen näkee samoja vanhoja Lepakkomies- ja Jokeri-kostyymeja? Miksi kukaan ei moneen vuoteen keskustellut tai nostanut esiin Avatar-elokuvia ennen kuin vasta uuden jatko-osan myötä?

Avatar on elokuva, joka pyytää katsojaa itkemään, kun puu kaadetaan.

Cameron rakensi elokuvaansa Pandoran; planeetan, joka muistuttaa lähestulkoon omaamme sillä erotuksella, että planeetta on monikertaisesti Maapalloa suurempi. Ihmiset ovat pikkiriikkisen pieniä Pandoran mittakaavassa, koska planeetan magneettikenttä on mahdollistanut kasvien ja eläinten kasvamisen meitä suuremmiksi. Cameron esittää Pandoran yhtenä suurena elävänä organismina, johon myös na’vit kuuluvat. He ovat osa Eywaa ja Eywa on osa heitä. Jokainen eliö on tärkeä osa tämän planeetan ekosysteemiä ja jokaisesta elollisesta jää jälki, muistikuva biosfäärin biologiseen koodiin.

Avatar muistuttaa kuvastollaan, miten pieni ja voimaton ihminen lopulta on luonnon edessä. Silti haluamme nousta sen yläpuolelle puskemalla muiden lajien elintilat aina vain yhä ahtaammalle ja ahtaammalle oman mukavuutemme ja taloudellisen kasvuideologian varjolla. Emme halua nähdä missään luontokappaleessa mitään arvoa, ellei se suoranaisesti hyödytä meitä joko välillisesti tai suoraan rahallisesti.

Oma luontomme ja elämä Maapallolla on yhtä rikasta kuin Pandoralla. Tämän toteamiseen riittää katsoa yksi jakso Avara luonto -dokumenttisarjaa. Avatar on elokuva, jonka menestystä ei voi mitata oheiskrääsän tai naamiaisasujen määrässä. Antaa muiden Disneyn omistamien elokuvien tehdä se Cameronin puolesta.

Emme voi puhua, keskustella tai myöntää pitävämme Avatarista, koska se nostaa esille vaietun ja vaikean kysymyksen. Entä jos James Cameron on oikeassa?

Ja kun hän on oikeassa (muista vanha viisaus: ”Älä epäile James Cameronia”), niin mitä se tarkoittaa?

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia