Analyysi: The Mandalorianin ensimmäinen kausi on päättynyt – Mitä siitä jäi käteen?

Disney Plus -suoratoistopalvelussa nähtävän avaruuslänkkärin tarkastelu jatkuu. Tällä kertaa käsittelyssä 1. tuotantokauden päätökseen eli 7. ja 8. jaksoon. Pureudun koko kauden antiin kokonaisuudessaan ja Tähtien sota -elokuvien traagisiin hahmoihin. Varoitus! Sisältää juonipaljastuksia!

11.11.2020 09:00

Mielialani ei ollut kovin korkealla kahden edellisen jakson katselun jäljiltä. Ylimääräiseltä täytteeltä tuntuvat yksittäiset tarinat eivät tarjonneen mitään relevanttia, uutta tai mielenkiintoista lisäarvoa palkkionmetsästäjämme tarinaan. Yksittäiset jaksot olisivat kaivanneet selkeän punaisen langan eli päämäärän tai tavoitteen, jota kohti päähenkilö olisi tavoitellut. Myöskään Mandolle mielekkäitä ihmissuhteita tai konflikteja ei rakennettu eteenpäin. Mandon taustatarinaa ei avattu, vaan sama vihjaileva linja jatkui edelleen. Ainoa selkeä motivaatio näiden seikkailujen taustalla tuntui olleen päähenkilömme, palkkionmetsästäjämme taidoilla pröystäily.

Pelkässä pyssysankaruudessa pysyttelyssä ei ole itsessään mitään vikaa, mutta itselleni edelliset jaksot haiskahtivat liian paljon tyhjänkäyvältä Boba Fett -fanifiktiolta hyvillä näyttelijöillä höystettynä. The Mandalorianin kaltaisen, antisankaritarinan suuntaan flirttailevan sarjan pitäisi tarjota päähenkilössä uusia näkökulmia. Kasvottoman yrmyilyn ja vakavuuden takaa pitäisi löytyä inhimillisiä piirteitä. X-Men-spin-off -elokuva Logan on tästä hyvä esimerkki.

Ykköskauden finaali inhimillisti hiukan Mandoa näyttämällä kypärän alla olevat Pedro Pascalin kasvot. Pascal on hyvä näyttelijä, mutta en tiedä onko sarja ajamassa itseään nurkkaan, koska tuskin tulevilla kausilla tullaan näkemään enempää hänen kasvojaan. Tunnistettavaa naamavärkkiä tärkeämpää on se, että katsojalle välittyy selkeä käsitys hahmon psykologiasta. Mitä hän ajattelee? Miksi hän tekee päätöksen?

Vaarana on voittamattoman hahmo, joka ei ole samastuttava.

Inhimillistämiseen tepsii myös päähahmon asettaminen täysin mahdottoman vaaralliseen tilanteeseen, josta hän pakenee vain nipin napin. Tätä taktiikkaa ovat käyttäneet elokuvahistorian parhaimmat seikkailu- ja toimintaelokuvat, joiden etunenässä parhaana esimerkkinä on Indiana Jones -trilogia. Natsien hakkaamisen ei tarvitse olla mitenkään haastavaa tai syvällisen temaattista ja vertauskuvallista viihdettä, jos kameran takana on aikamme taitavin ohjaaja, joka osaa pitää katsojan jännityksessä.

Ensimmäisen kahden jakson aikana oli nähtävissä niitä pieniä hetkiä, jotka inhimillistivät Mandoa. Ne hetket jäivät kuitenkin harvaan ensimmäisen kauden aikana. Viimeinen jakso tarjosi yhden hetken ajan särön Mandon kovaan ulkokuoreen kasvojen paljastamisen myötä, mutta se saattoi tulla liian myöhään ykköskauden tapahtumiin nähden.

Paluu alkuun

Huomasin jälleen kerran, että tarkastelemani jaksot muodostavat oman kokonaisuutensa. Kauden toiseksi viimeinen jakso päättyi jännittävästi cliffhangeriin, joten oli luontevaa jatkaa viimeisen eli kahdeksannen jakson kanssa mihin edellinen jäi. Sarjan kolme ensimmäistä ja kaksi viimeistä jaksoa muodostavat selkeän kokonaisuuden, josta Mandon hahmon kehityskaari rakentuu. The Mandalorianin viimeiset kaksi jaksoa todistivat, että ensimmäisen kauden tarina olisi luultavasti toiminut paremmin kokoillan elokuvaformaatissa. Jos keskimmäiset jaksot olisi poistettu yhtälöstä, kukaan ei olisi menettänyt mitään olennaista.

Sarjan tarina kääntyy lopussa takaisin lähtöpisteeseen. Mando palaa planeetalle, josta hän pakeni killan palkkionmetsästäjien kynsistä. Tästä syntyy vaikutelma, että sarja toimii pienemmällä skaalalla kuin mitä todennäköisesti oli tarkoitus.

Tuotannollisesta näkökulmasta ymmärrän hyvin, että on taloudellisesti järkevää sijoittaa tarina mahdollisimman paljon samoihin maisemiin. Tätä kautta ei ole tarvetta rakentaa kymmentä eri lavastetta, vaan tarina voidaan kertoa samassa ympäristössä.

Kun Mando palaa takaisin ”kotiin”, on vain todella helppoa nähdä, miten vähän kauden aikana ehti tapahtua. Mandon ja vauva-Yodan suhde, joka on muuten sarjan ainoa jatkuva ihmissuhde, ei kokenut suurta muutosta tai kehittynyt uusille urille. Tietysti on hankalaa kirjoittaa tarinaa hiljaisen kypäräpään ja pienen, puhekyvyttömän vauvan välille. Kirjoittajilla ja tekijöillä olisi pitänyt olla pari ässää hihassa tuotantokautta ajatellen.

Kuten toivoinkin, kauden viimeisessä jaksossa nähtiin, mihin Mandon ennakkoluulo droideja kohtaan perustui. Takaumassa paljastettiin, miten Imperiumin droidit murhasivat hänen vanhempansa ja mandalorialaiset soturit pelastivat hänet ja ottivat omakseen. Uudelleenohjelmoidun IG-11-droidin avulla Mando kuitenkin pääsi irti omasta vihastaan ja vääristä käsityksistään. Tavallaan Mandon anovat pyynnöt ja sitä seuraava IG-11:n uhraus oli kaunista katsottavaa, mutta tämä oli erittäin arvattavissa. Takauma ei tarjonnut mitään mitä emme olisi arvanneet edellisistä takaumista, jotka olivat vain epämääräisemmät versiot tästä ”kokonaisemmasta” takaumasta. Mielestäni tekijät olisivat voineet esittää tämän jo heti ensimmäisessä jaksossa, jolloin Mandon trauma olisi ollut selvä jo heti alkumetreillä. Miksi hämärtää hänen taustaansa turhaan?

Hämärtämisen sijaan sarja olisi voinut esittää korttinsa jo heti ensi kättelyssä. Tällöin se olisi voinut nojata vahvemmin Mandon vihaan ja epäluuloon, jotta se olisi saanut katsojan oikeasti haluamaan, että Mando kasvaa hahmona. Tällaisten perusasioiden kanssa toiminen, kuten ymmärrettävän hahmopsykologian ja siitä seuraavien konfliktien rakentaminen ja kehittäminen, on tärkeää tarinan kannalta. Tätä en voi alleviivata tarpeeksi!

En keksi muuta syytä päätökselle pantata Mandon traumaa, kuin sen, että tekijät olisivat joutuneet oikeasti kehittelemään ja keksimään uusia käänteitä tarinalle. Pystyin päättelemään hahmon taustat, joten finaalilla ei ollut tarjota minulle kevyen ja arvattavan katharsiksen lisäksi mitään muuta tarinallisesti. Hienot visuaaliset tehosteet ja toimintakohtaukset olisivat saaneet paljon enemmän potkua, jos niissä olisi nähty jotain oikeaa draamaa jo moneen kertaan nähdyn ”vauva-Yoda on vaarassa” -tilanteen lisäksi.

Kun sanoin, että sarjan ensimmäinen kausi olisi toiminut elokuvana paremmin tarkoitan juuri tätä: tarinassa oli aivan liian vähän sisältöä ja konfliktien kehittelyä, jotta kahdeksaan osaan pilkkominen olisi oikeutettua.

Näiden tarinallisten ja päähenkilön mielensisäisten prosessien lisäksi ykköskausi herätti kliimaksissaan myös muutaman muun ajatuksen, jotka haluaisin tuoda tässä seuraavaksi esille. Jos koko kauden yhteenveto kiinnostaa, se löytyy seuraavan osion jälkeen.

Nyt, jos sallitte, sukeltaisin hetkeksi Tähtien sota -elokuvien ja The Mandalorianin sisältämiin ristiriitoihin ja traagisiin hahmoihin, joihin nämä ristiriidat henkilöityvät.

Tähtien sotien traagiset sotatarinat

Droidin elämää

IG-11 nousee keskeiseen osaa The Mandalorianin ensimmäisen kauden lopussa. Droidi uhraa itsensä, jotta hänen herransa voivat elää. Ennen tätä IG-11 tuli ihmishahmojen avuksi taisteluun ja pelasti Mandon hengen pienen vitsailun siivittämänä.

Droidit ja heidän epäitsekkäät tekonsa ovat olleet aina läsnä Tähtien sota -elokuvissa.

Ensimmäiset hahmot, joihin katsojat tutustuivat alkuperäisessä Tähtien sota -elokuvassa, olivat droidit C3-PO ja R2-D2. Tämä on tärkeää muistaa, ettemme tavanneet ensimmäiseksi Lukea, Leiaa, Han Soloa tai edes Darth Vaderia, vaan kyseisen droidikaksikon.

Eikä kyse ole vain tunteettomista ja kylmistä roboteista, vaan persoonallisista ja tunne-elämän omaavista hahmoista. C3-PO osoittaa pelkästään ensimmäisen parinkymmenen minuutin aikana pelkoa, vihaa, epäluuloa, turhautumista ja katumusta. Hän on ystävällinen ja palveluhaluinen.

Tämän lisäksi droidit ovat orjia.

Ymmärrän, että Tähtien sota -elokuvien on tarkoitus olla jännittäviä avaruusseikkailuja, sotatarinoita tai perhedraamoja. Ihmettelen kuitenkin suuresti tarinoiden huoletonta ja kritiikitöntä suhtautumista droideihin, koska niiden kokema orjuutus olisi aivan mahtava draaman ja konfliktin lähde!

Ainoa elokuva, joka esittänyt edes pienimuotoisen droidikapinan on pari vuotta sitten ilmestynyt Solo. Siinä on droidiaktivisti L3-37 (Phoebe Waller-Bridge), joka vaatii droideille oikeuksia. Tämä sivujuoni ei kuitenkaan ehdi mennä mihinkään, koska L3-37 tuhoutuu tarinassa aika pian ja hänet integroidaan (traagisesti?) Millennium Falconin keskustietokoneeseen.

Ajan saatossa roboteista ja muista androideista kertovien tarinoiden on ollut tarkoitus toimia vertauskuvina orjuudesta ja sitä vastaan taistelemisesta. Tietysti robotteja ja kyborgeja on nähty myös muissakin scifi-tarinoissa, joissa orjuus ei välttämättä ole aina ollut päällimmäisin teema. Mutta onko lainkaan sattumaa, että esimerkiksi Matrix– ja Terminator-elokuvien taustalla ovat tarinat koneiden orjuuttamista ihmisistä?

Me orjuutamme teknologiaa, mutta teknologia orjuuttaa myös meitä.

Tähtien sota -universumissa droidien elämäntehtävä on palvella isäntiään. Droideja voidaan kaapata, myydä ja tuhota omistajiensa mielen mukaan kuin orjia, koska heitä ei kohdella itsenäisinä ja tiedostavina olentoina. Droidit ovat alistettu työläisluokka, jota kaikilla muilla ei-keinotekoisilla elämänmuodoilla on ennakkoluuloja ja rasistisia asenteita.

Jo ensimmäisessä Tähtien sota -elokuvassa droidikaksikkoamme syrjitään, kun heidät käännytetään baarin ovelta ulos, koska ”heidän kaltaisilleen ei tarjoilla”. Luke ja Obi-Wan päästetään sisään ongelmitta. Tämä on osa Lucasin alkuperäistä visiota ja teksti tukee tätä vahvasti.

Mitä huoletonta droidien kuvauksessa muka on?

Tähtien sota -elokuvat eivät perinteisesti ole olleet kovin innokkaita käsittelemään droideja kunnioittavasti tai dramatisoimaan heidän asemaansa ihmisten orjina. Pikemminkin kaikissa elokuvissa status quo on se, että droidit toimivat palvelijoina. Heidän muistejaan pyyhitään jatkuvasti, jotta ne eivät tulisi liian tietoisiksi omasta olemassaolostaan, kuten Sithin koston lopussa tehdään droidi duolle. Myönnettäköön, että esiosatrilogiassa tuodaan esille myös, että galaksissa on myös ”normaalia” orjuutta, kun jediritarit tapaavat nuoren Anakin Skywalkerin (Jake Lloyd) äitinsä kanssa orjuudessa – eivätkä jediritarit tee tällekään asialle mitään.

Tämä koko keskustelu droideista ja droidien oikeuksista oikeastaan tiivistyy The Mandalorianissa palkkionmetsästäjämme omien ennakkoluulojen kautta. Yksikään aikaisemmista Tähtien sota -elokuvien päähenkilöistä ei ole osoittanut olevansa selkeästi rasistinen droideja kohtaan. Tuntui kuin IG-11 uhraukseen johtaneet tapahtumat olisivat halunneet käsitellä tätä aihetta ja myöntää, että droidit ovat täysin itsenäisiä hahmoja, joilla on omaa päätös- ja harkintavaltaa. Kuitenkin samaan hengenvetoon sarja halusi myös pelata varman päälle ja todeta, että droidit ovat vain koneita. IG-11 toteaa, ettei hän ole koskaan elänyt.

Joten Tähtien sota -tarinat haluavat herättää sympatiaa hahmoissa, mutta ei halua käsitellä liikaa tai ottaa kantaa liian vakaviin aiheisiin, jotka voivat viedä huomion pois hauskanpidosta.

Tuon droidien aseman Tähtien sota -tarinoissa esille, koska olen ymmälläni, ettei kukaan ole vielä uskaltanut tuoda tätä esille universumin tarinoissa, pois luettuna epäonnistunut yritys Solo-elokuvassa.

Jos tämä ei tunnu tarpeeksi epämukavalta aiheelta, orjuudesta pääsemmekin aasin sillalla seuraavaan aiheeseen…

Tuntematon stormtrooper – taistelujen tykinruoka

Kauden viimeisen jakson alkukohtaus on aidosti yksi hauskimmista yksittäisistä osuuksista tai kohtauksista, mitä koko Tähtien sota -saagassa on nähty.

Vauva-Yodan kaapanneet kaksi stormtrooper-sotilasta odottavat kaupungin ulkopuolella kiitureidensa kanssa lupaa päästä takaisin kaupunkiin. He joutuvat odottamaan, koska kaikki ei imperiumilaisen komentoketjun kanssa suju kuin tanssi. Dialogi on hauskaa, eikä hetki ole vedetty liian yli. Taika Waititin hellä kädenjälki näkyy heti tässä lievästi absurdissa kohtauksessa.

Toinen sotilaista jopa läimii ärtyessään kiemurtelevaa vauva-Yodaa, joten mahdolliset sympatiapisteet kaksikolle ovat heti poissa. Kohtauksen päätteeksi IG-11 saapuu paikalle ja muiluttaa stormtrooperit ajasta ikuisuuteen.

Kohtaus oli hauska, mutta droidin viilettäessä pois jäin miettimään, että miksi sotilaat piti tappaa? Miksei IG-11 vain voinut, tiedättehän, olla yhtään hellempi?

Mutta sitten tajusin, että sarja haluaa palata – joko tietoisesti tai tiedostamatta – Tähtien sodan juurille stormtroopereiden kohtelussaan.

Juurille palaamisessa ei ole mitään vikaa, mutta asioilla on aina monta eri puolta.

On ymmärrettävä, että George Lucas halusi viestiä katsojille tarinansa dynamiikan selkeästi ja ilman turhaa selittelyä. Selkeät visuaaliset vihjeet ovat osa elokuvallista tarinankerrontaa.

Kun kuka tahansa katsoo alkuperäistä Tähtien sotaa, käy selväksi, ketkä ovat pahiksia ja ketkä ovat hyviksiä. Hyviksien eli kapinallisten naamat näkyvät aina kun mahdollista. He eivät ole osa kasvotonta koneistoa, vaan ajattelevia yksilöitä. Heti alussa kapinallisten nimettömien sotilaiden kasvoilta kuvastuu päättäväinen jännitys. Kun kasvottomat stormtrooperit vyöryttävät kapinallisten aluksen, heidän tarkoituksenaan on kuvastaa loputonta sotavoimaa, jota Imperiumilla on käytössään. Kapinallisten jokainen yksittäinen taistelija on tärkeä, koska he eivät pärjää luvuissa massiiviselle viholliselleen.

The Mandalorian haluaa palata tuohon vanhaan kahtiajakoon, jossa stormtrooperit ovat kasvottomia ”pahiksia”. Tällä on selkeä tarinallinen funktio: sankareillamme on vihollisjoukko, jota he voivat lahdata mielin määrin.

Tässä yritetään irtaantua J.J. Abramsin jatko-osatrilogiasta, joka yritti esitellä harmaan sävyjä stormtroopereissa. Fin (John Boyega) on entinen stormtrooper, joka heräsi aivopesustaan ja päätti ryhtyä kapinalliseksi. Jos yksikin stormtrooper riisuu maskinsa, se herättää heti kysymyksiä myös muiden stormtroopereiden sielunmaisemasta ja luonteesta. Ovatko he klooneja vai aivopestyjä ja kaapattuja lapsisotilaita?

The Force Awakensin ja jatko-osatrilogia petti lupauksensa sillä, että sekin halusi omalla tavallaan sekä pitää kakun että syödä sen. Fin oli stormtrooper, jonka omatunto heräsi. Kaikki Imperiumin sotilaat, jotka eivät riisuneet maskiaan, olivat tykinruokaa ja päähenkilöiden lahdattavissa. Perustavanlaatuinen ihmisarvon evääminen sekä droideilta että stormtroopereilta on mielestäni yhtä aikaa outoa, mielenkiintoista ja tietyllä tavalla kurjaa, koska – jälleen kerran – draamallinen potentiaali ja konfliktien tutkiminen jätetään yksinkertaistetun viihteen jalkoihin.

Kun hahmot eivät joudu kohtaamaan vaikeita päätöksiä, niin katsojankaan ei tarvitse niitä kohdata.

Toisin sanoen stormtroopereita käsitellään aivan kuten droideja, yhtä huolettomasti ja ristiriitaisesti. Tästä on todisteena myös esiosissa nähty droidiarmeija, jota vastaan kloonisotilaat taistelevat. Sithin koston pääpahis Kenraali Grievoushan on kyberneettisten muunteluiden myötä muuntautunut ihmisestä droidiksi. Tähtien sota -elokuvat eivät tänä päivänäkään osaisi yhtä epäinhimillistävää prosessia esittää jedien vihollisesta.

Tähtien sota -elokuvien ja elokuvien maailmaan sijoittuvien tv-sarjojen tulee siis kysyä itseltään, minkä verran mustavalkoisuutta ja harmaan sävyjä ne haluavat esitellä. Nämä ideat eivät katoa mihinkään, vaikka tarinat eivät nostaisikaan niitä esille.

The Mandalorian on tarpeeksi pienimuotoinen seikkailutarina, että se pystyisi halutessaan ruohonjuuritasolla tuomaan esille edellä mainittuja epäkohtia ajatuksia herättävien konfliktien muodossa.

Miksi nostin nämä näkökulmat esille?

Olen nimittäin mielessäni hakenut vertauskohtia The Mandalorianin esikuvasta, ja miten toinen elokuvasarja on käsitellyt omia aiheitaan moraalista ja omasta maailmankuvastaan.

Yksinäinen susi ja pentu -elokuvien palkkatappajana toimiva häpäisty samurai Ogami Itto pitää edelleen kiinni omasta elämäntyylistään ja omista arvoistaan. Se on ainoa asia, johon hän edelleen uskoo, ja todennäköisesti ainoa asia, joka pitää hänet järjissään. Vaikka hänen elämäntilanteensa on vaihtunut ylväästä ja etuoikeutetusta elämästä kiertolaisuuteen ja maanpakoon, hän edelleen toimii samuraikoodiston mukaan. Vaikka maailma hänen ympärillään toimii epäkunnioittavasti ja moraalittomasti, hänen moraalinsa säilyy. Hänellä on omat sääntönsä, joiden mukaan hän toimii. Hän ei ylenkatso ketään.

Kolmannessa Yksinäinen susi ja pentu -elokuvassa Itto tekee kaikkensa pelastaakseen nuoren naisen prostituoidun kohtalolta. Naisen isä oli myymässä häntä yakuzalle, mutta toisin kävi. Yakuzan kunniakoodisto vaatii naista rangaistavaksi ja piestäväksi, mutta Itto ymmärtää, ettei hän voi pelastaa naista verta vuodattamalla. Se vain johtaisi uuteen, hänelle kostautuvaan koston kierteeseen. Joten ratkaisuna nuoren naisen pulmaan Itto uhrautuu rangaistavaksi naisen puolesta.

Tämä kohtaus osoitti Itton hahmon luonteen lujuuden muutoinkin kuin vain kovana taistelijana. Itton kunnia taipuu paljon toisiin mittasuhteisiin, kuin mitä voisi olettaa. Tyypillisesti tällaiset tarinat sisältävät kostoa ja väkivaltaa, mutta soturintaidoistaan huolimatta Itto ei ole verenjanoinen – ainakaan niitä kohtaan, jotka eivät ole häntä kohtaan tehneet väärin.

Hän joutuu epäinhimilliseen vesikidutukseen, mutta hän kestää sen ja pieksennän tuskan ääntäkään päästämättä.
En väitä, että Yksinäinen susi ja pentu -elokuvasarja olisi mitenkään täydellinen. Se uppoaa syvälle japanilaisen eksploitaatioviihteen suohon, sen naishahmot ovat pääosin stereotypioita ja elokuvissa on tietynlainen voimafantasian maku kokonaisuuden yllä. Tästä kaikesta kritiikistä huolimatta se tarjoaa mielenkiintoisen vastinparin The Mandalorianille.

Amerikkalaiset arvostavat luonteen lujuutta hahmoissaan, mutta en tiedä yhtäkään valtavirrassa olevaa viihde-elokuvaa tai tv-sarjaa, jossa päähahmon piekseminen ja samalla väkivallasta pidättäytyminen nähtäisiin rohkeana tai ihailtavana tekona. Amerikkalaiseen kulttuuriin kuuluu vahvasti vastustajan kukistaminen joko verbaalisen tai fyysisen väkivallan avulla.

Oma paikka on ansaittava keinolla millä hyvänsä.

Yhteenveto

Kuten viime tekstissä totesin, The Mandalorianin suurin saavutus tällä hetkellä on se, että se ei ole suututtanut ketään.

Se muistuttaa vanhoista Tähtien sota -elokuvista ja estetiikasta, eikä se nosta esiin mitään kyseenalaista Tähtien sota -saagasta. Pikemminkin sarjassa nähdään parhaat hitit aina kaikille tutusta Tatooine-planeetasta alkaen, mutta tunnetasolla kokonaisuus jätti minut kylmäksi.

Sarja vaikuttaa harmittoman kevyeltä viihteeltä, joka ei vain osannut maksimoida omaa vaikuttavuuttaan. Tähtien sota -universumi on laaja ja täynnä erilaisia tarinoita, mutta jotenkin sarjassa Lucasin luoma, eletyn tuntuinen ja nuhjuinen galaksi tuntui tyhjältä, pieneltä ja kliiniseltä. Sarjan alku näytti alussa omaavan pientä särmää ja tervettä outoutta (paras wtf-hetki: Jawat söivät sarvikuonon pesästä varastetun munan!), mutta se ehti kadota matkalla patsastelun myötä.

The Mandalorian ammensi itseensä tuhanteen kertaan nähdyistä genretarinoista. Harmi, ettei sarja lähtenyt irrottelemaan enempää, tai pohjimmiltaan ymmärtänyt noiden genretarinoiden tarkoitusta oman tarinansa ja tavoitteidensa näkökulmasta. Mando ehti olla muutaman jakson ajan maanpaossa vauva-Yodan kanssa, mutta minulle ei katsojana syntynyt mielikuvaa siitä, että tämä maanpako olisi käynyt Mandolle raskaaksi. Mikä hänen suunnitelmansa edes oli, jos hänellä edes oli sellaista. Mandolla oli aina silloin tällöin joku perässään, mutta mikään yksittäinen työ ei johtanut kohti suurempaa määränpäätä. Tästä syystä hänen motivaationsa ja halunsa palata kohtaamaan imperiumin joukot kauden lopussa tuntui minusta hataralta ja määrittelemättömältä.

Vaikka suhtaudun kriittisesti Disneyn alkuperäissarjaan, se ei kuitenkaan tarkoita, että vihaisin sitä. Viihde-elokuvissa ja sarjoissa, kuten vaikkapa Joss Whedonin avaruuslänkkäri Fireflyssä, tärkeintä ei ole isot teemat tai isot tuotantoarvot, vaan mielenkiintoiset ja välittömät ihmissuhteet. Sarja ei osannut vastata tarpeeksi alussa kysymykseen, miksi välittäisin tästä henkilöstä? Vauva-Yoda on söpöistä söpöin, mutta pelkällä söpöydellä ei pitkälle pötkitä.

Pettymys on parempi sana tunteideni kuvaamiseen, vaikka sekään ei ole paras mahdollinen. Sarjassa on potentiaalia, se ei ole vielä vaan ilmentynyt täysin. Ensimmäisen kauden tarina oli päämäärätön, mutta myönnän sillä olleen hyvät hetkensä.

Olen jatkoa ajatellen positiivisin mielin.

The Mandalorianin viimeisessä jaksossa esitettiin selkeä tavoite, jota kohti edetä. Mandon täytyy joko kasvattaa vauva-Yoda omanaan tai palauttaa pikkuotus oman lajinsa, muinaisten jedisotureiden luo, jos heitä enää on. Kauden lopetus antoi hienovaraisen juonenkäänteen sillä, että vauva-Yodan pelastaminen ei ollut mandalorialaisten sisäisen koodiston vastaista, vaan pikemminkin sen mukaista. Mando toimi oman lahkonsa mukaan kuitenkin oikein, vaikka hän petti palkkionmetsästäjien killan.

Mando ei siis menettänyt kasvojaan omiensa joukossa.

Tietysti tämäkin juonenkäänne menetti osan potentiaalisesta tehostaan, koska katsojallehan tehtiin selväksi, että Mandon sooloilu oli ok, kun mandalorialaiset riensivät jo kolmannessa jaksossa Mandon avuksi.

Löytääkö Mando jedit? Kehittyykö vauva-Yoda pimeälle vai valoisalle puolelle? Tekeekö IG-11 paluun? Miten Mando suhtautuu jatkossa muihin droideihin? Mitä imperiumin jäännöksille kuuluu? Kuka on Moff Gideon – ja yrittääkö hän tulla sith-lordiksi?

Tähän ja moniin muihin kysymyksiin, joita en vielä osaa keksiä, odotan vastausta toiveikkaana tulevalta toiselta tuotantokaudelta.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Kirjoittaja on lappeenrantalainen elokuvia hamstraava jyrsijä, joka haluaa yhtä suurella intohimolla sekä rakastaa että kyseenalaistaa Tähtien sota -tarinoita ja sitä, kuinka kulutamme niitä – vaikkei tätä päälle päin uskoisikaan.

Lisää luettavaa