Helmikuu 2010, aamuyö. Helsinki nukkuu, lunta on lantioon asti. Elokuvamme ensimmäisen kuvan rakennus on käynnissä. Bobcat-armeija raivaa lunta, valot nousevat valaisemaan Kallion kerrostaloja. Mikko Leppilammella on verinen tuppo nenässä ja karvainen maskottiasu yllään, kun hän odottaa tuplamakkaraperunoita, Antti Luusuaniemi kantaa taulutelevisiota ja närppii purilaista. Kaikki alkaa olla valmista ensimmäiseen kuvattavaan kohtaukseen. Mutta eihän tämän näin pitänyt mennä…
Elokuu 2005. Pohdimme tuottajan, käsikirjoittajien ja pääosanäyttelijöiden kanssa leppoisasti tuotantoyhtiön toimistossa millaisen elokuvan haluaisimme tehdä. Tahdomme tehdä porukalla ensimmäisen elokuvamme, joka on kesäinen, energinen, hauska ja särmikäs – meidän näköisemme. Muutaman istunnon jälkeen konseptikin on selkeä; kaupungin kovimmat baarihait saavat porttikiellon Hesan jokaiseen baariin. Pikkujulkkiskaksikko lähtee roadtripille pikkukaupunkeihin, mutta ystävyys joutuu koetukselle. Tarina on matka ystävyyteen ja erilleen ajautumiseen. Olemme innoissamme! Hauska, energinen ja koskettava leffa!
Elokuvasäätiön Olli Soinio ei lämpene käsikirjoitukselle. Uskomme juttuun ja ryhmäämme, joten jatkamme kehittely. Mutta aikaa kuluu ja ryhmä alkaa rakoilla… Toinen käsikirjoittaja muuttaa ulkomaille, näyttelijät saavat muita duuneja, minulle tarjotaan uutta leffaa ja tuottaja-Jesse lähtee työstämään toista ideaa.
Loppuvuosi 2007. Yhteinen debyyttielokuvamme ei toteudu. Muut hankkeet elävät. Ensimmäinen elokuvani Sooloilua on tulossa teattereihin. Jessen tuottama Sauna on työn ala. Elokuvia tehdään, mutta erillään. Ehkä leffamme saadaan tehtyä ensi vuonna, joten kehittelyä jatketaan.
Tarina ystävyydestä on säilynyt, päähenkilöt ovat samat, mutta aihepiiri on vaihtunut harrastelijateatterinäyttämöille. En ole ihan varma uudesta tarinasta, mutta rahoittajat ovat kiinnostuneita. Työryhmämme on ansainnut meriittejä. Yhtäkkiä rahoittajien väkeä vaihtuu, ja projekti joutuu jäihin. Pistämme sen holdille, jotta kässäriä voi viedä uuteen suuntaan.
Lämmin toukokuun loppu 2009. Kaikki on valmista kuvauksiin: ryhmä, käsis, kuvauspaikat. Vain viimeinen rahoituspäätös roikkuu ilmassa, mutta olemme luottavaisia. Pakko, koska tätä on valmisteltu neljättä vuotta. Ulkopuoliset vihjaavat ettei ehkä kannata kun on tämä taantumakin. Yhtäkkiä tuotantoyhtiö uhkaa kaatua. Näen sieluni silmin projektimme jäävän konkurssipesään jumiin. Onneksi Solar Films tulee apuun. Hanke elää, mutta kuvauksia pitää siirtää.
Alkutalvi 2009. Konkurssiuhasta ja projektin peruuntumisesta on toivuttu. Ohjaan Tappajan näköinen mies -tv-sarjaa osittain leffamme työryhmällä, kun filmimme tuotantoa viedään jaloilleen. Ryhmää kasataan, poisjääneitä korvataan uusilla. Käsikirjoittaja on vaihtunut. Kässärin kolmatta mullistusta ja versiota 11 viimeistellään. Harrastelijateatterit on hylätty, ystävyys ja päähenkilöt ovat säilyneet. Palaamme alkuasetelmiin, jotta vuosien tuomasta ylianalysoinnista päästäisiin eroon hauskan ja energisen leffan pariin. Hahmot ovat kuitenkin kehittyneet. Puolentoista vuoden ajanjaksolle sijoittuva leffa on saanut myös talvikuvausjakson, asiat ovat kiteytyneet ja teemat vahvistuneet. Ne ovat pitkästä prosessista ja käänteistä huolimatta edelleen samat; yhdessä tehty, energinen, hauska ja särmikäs – meidän näköinen.
Seison kuvauspaikalla, leffan teko on varmaa. Kuitenkin mietin, että elokuvamme on toteutunut vasta ensi-illassa. Takaiskut ovat jättäneet arpensa. Mutta jokainen mutka tuo lisää taikinaa tippaleipään. Ja se on hyvä. Tippaleipä siitä hyötyy. Ja varsinkin sen syöjä.
Lauri Nurkse
Lauri Nurkse (s. 1978) on ohjannut televisiosarjoja kuten Kumman kaa, Studio Impossible, Pelkkää lihaa sekä Uutishuone. Hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa oli Sooloilua. Parhaillaan Nurkse ohjaa Matti Röngän kirjoihin perustuvaa tv-sarjaa Tappajan näköinen mies sekä pitkää elokuvaa työnimellä Ilta on vielä nuori.