Oodi 90-luvun parhaalle seikkailuromanssille – Viimeinen mohikaani on lajissaan paras

Ohjaaja Michael Mannin ura on täynnä loistavia, realismistaan tunnettuja rikoselokuvia. Hänen töistään yksi erottuu edukseen muista töistä; kruununjalokivi, joka usein unohtuu Michael Mannin parhaista töistä puhuttaessa. The Last of the Mohicans – Viimeinen mohikaani.

Tiedän, että monella Michael Mannin elokuvalla on omat faninsa – ja miksi ei olisi?

Ohjaajana Mann on ansioitunut ja tullut populaarikulttuurissa tunnetuksi ensisijaisesti vahvojen rikostrillereidensä ja -draamojensa myötä, joista mainittakoon loistavat Thief – suurkaupungin hait, Heat – ajojahti, Collateral – väärä aika, väärä paikka ja Miami Vice.

Mann on onnistunut kuvaamaan läjän innovatiivisia ja vahvaan realismiin sidottuja rikoselokuvia, jotka edelleen tänä päivänä puhuttelevat katsojiaan. Heat – ajojahti faneista tunnetuimpana mainittakoon ohjaaja Christopher Nolan, joka otti elokuvasta mallia Yön Ritaria varten.

Mannin rikoselokuvat ovat niin loistavia, että ymmärrän, miksi pakostakin hänen historiallinen intiaaniepookkinsa saattaa unohtua.

En missään nimessä halua nostaa elokuvaa liian korkealle ja alistaa muita Mannin mestariteoksia. Olen onnellinen, että kaikki Mannin elokuvat ovat olemassa, eikä toisen elokuvan hehkuttaminen poista toisten kiiltoa silmissäni. 

Vaikkakin Viimeisen mohikaanin tapauksessa kyseessä on yksi 1990-luvun mestariteoksista.

GENRE-ELOKUVIEN KOKO KIRJO

Huom! Spoilereita tästä eteenpäin!

Jos joku pysäyttäisi minut kadulla ja aseella uhaten vaatisi kuvailemaan Viimeistä mohikaania elokuvana, sanoisin varmasti, että se on kaikki genre-elokuvat samassa paketissa (pois lukien scifi).

Mutta pitkänä vastauksena antaisin pitkän luennon, kuinka Viimeinen mohikaani perustuu amerikkalaisen kirjailija James Fenimore Cooperin (1789-1851) samannimiseen teokseen, joka ilmestyi vuonna 1826. Samaisesta kirjasta on aiemminkin tehty useampi eri filmatisointia, joista muutama ovat jopa eurooppalaista tuotantoa. Mannin elokuva on ohjaajan omien sanojen mukaan lähempänä versiota, joka ilmestyi vuonna 1936. Itse en ole kyseistä filmatisointia nähnyt, joten jos joku teistä lukijoista on sen nähnyt, kuulisin kernaasti siitä ajatuksia siitä, miten ne eroavat tai ovat samankaltaisia tarinallisesti.

Mikä tekee Mannin vuonna 1992 ensi-iltansa saaneesta elokuvasta erikoisen itselleni? Rakastan sitä, miten edellä mainitusti elokuva onnistuu olemaan täydellinen genresekoitus. Viimeinen mohikaani on romanttinen pukudraama, seikkailu-, sota- ja toimintaelokuva sekä tragedia ja ennen kaikkea puhdasverinen western, joka kritisoi siirtomaapolitiikkaa. Se sisältää huikeita taistelukohtauksia, värisyttävää kuvausta sodan kauhuista ja ennen kaikkea sydäntä särkeviä, traagisia ihmiskohtaloita. 

Rakkaat lukijat, tällaisia elokuvia ei enää tänä päivänä tehdä.

Englannin ja Ranskan välinen siirtomaasota toimii taustana tarinalle, jonka keskiössä on Haukansilmän (Daniel Day-Lewis) ja Cora Munron (Madeleine Stowe) vuosisadan rakkaustarina. Hehkutin pari kuukautta sitten Highlander -tekstissäni elokuvan kipeää rakkaustarinaa, mutta Viimeinen mohikaani nostaa intohimon aivan uudelle tasolle (tai nosti ilmestyessään, miten sen nyt ottaa). 

Tästä näkökulmasta on varmasti hyvä aloittaa.

Vuosisadan rakkaustarina

Cora on nuoremman siskonsa Alicen (Jodhi May) kanssa tavallaan turistina Pohjois-Amerikan mantereella. Heidän isänsä (Maurice Roëves) toimii brittiarmeijan everstinä. Cora ja Alice uskovat pian palaavansa Lontoon tuttuun kotiympäristöön ja seurapiireihin. Coran isän alainen ja perhetuttu majuri Duncan Hayward (Steve Waddington) kosiskelee Coraa vaimokseen, mutta Cora ei tunne sydämessään romanttista paloa tiukkapipoista brittiupseeria kohtaan.

Cora lähtee siskonsa kanssa Duncanin saattueen vanavedessä kohti isänsä linnoitusta. Day-Lewisin esittämä Haukansilmä pelastaa yhdessä ottoperheensä, eli isähahmonsa Chingachgookin (Russell Means) ja Uncas veljensä (Eric Schweig) kanssa Coran, Alicen ja Duncanin kostoa hautovan Maguan (loistava Wes Studi) petokselta. 

Cora ja Haukansilmä ovat aluksi napit vastakkain, koska yhteisen matkan alussa Cora tulkitsee hänen aikomuksiaan ja tekojaan täysin väärin. Hän kuvittelee Haukansilmän olevan täysin tunteeton, koska hän ei hautaa tai kunnioita ohikulkumatkalla olevan maalaistalon kuolleita uhreja.

Uhrit olivat Haukansilmän, Chingachgookin ja Uncasin hyviä ystäviä, mutta heidän hautaamisensa veisi aikaa ja johdattaisi viholliset helpommin heidän jäljilleen. 

Pian tämän jälkeen Cora alkaa ymmärtää Haukansilmän luonnonläheistä maailmankuvaa – ja orastava rakkaus herää molemmissa ja puhkeaa täyteen kukkaan.

Mannin ja Christopher Crowen käsikirjoitus on ekonominen. Vajaan kahden tunnin elokuva tuntuu paljon isommalta kuin mitä se loppujen lopuksi on.

Tarina ei hukkaa aikaa esitellessään kaikki hahmot, heidän halunsa ja tarpeensa selkeästi ja tarjoillessaan selkeät panokset. Mikä tärkeintä, tarinassa on suorat syy – seuraus -suhteet. Kun Coran ja Haukansilmän välinen rakkaus alkaa kukoistaa, Duncanin mustasukkaisuus saa hänestä vallan. Hän ei voi määrätä, ketä Coran tulisi rakastaa, mutta hän voi tehdä kaikkensa asettaakseen aina mahdollisuuden tullen esteitä Coran ja tämän uuden loverboyn, rakastajan väliin.

Mutta mitä enemmän Duncan yrittää epätoivoisesti heittää kapuloita rattaisiin, sitä enemmän Cora ja Haukansilmä ovat jo ehtineet rakastua toisiinsa. 

Michael Mannin elokuvat kertovat rautaisista ammattilaisista, jotka ovat parhaita siinä, mitä he tekevät. Mannia kiehtovat alansa parhaat aina ammattivarkaista (Thief, Heat, Public Enemies) ja palkkatappajista (Collateral) lain toiselle puolelle peitepoliisien (Miami Vice) ja FBI:n sarjamurhaaja profiloijien (Manhunter – psykopaatin jäljillä) kautta maailman huippu-urheilijaan (Ali) asti.

Väitän, että Daniel Day-Lewisin Haukansilmä on Mannin kuvaamista sankareista ja antisankareista kaikista romanttisin – ja seksiä tihkuvin urho. Day-Lewis treenasi elokuvaa varten metsässä selviytymistä ja metsästystä, mikä näkyy lopputuloksessa. 

Haukansilmä ja Cora ovat Mannin elokuvien romanttisin pari. Heidän välinen dialoginsa tulee niin suoraa sydämestä, että siirappi tihkuisi heikompien näyttelijöiden suupielistä. Mutta ei näiden kahden rakastajan, joiden kemiat ovat täyttä kultaa. Kun Haukansilmä käskee epätoivon hetkellä Coraa pysymään hengissä, koska hän löytää hänet keinolla millä hyvänsä, minä uskon sen. Kamera rakastaa tätä kaksikkoa yhtä paljon kuin he rakastavat toisiaan.

Haukansilmä on valmis tekemään mitä tahansa, pelastaakseen Coran. Cora ei kuitenkaan ole mikään toivottoman sinisilmäinen naisraukka, joka jatkuvasti kaipaa pelastusta (vaikka sitäkin sattuu). Hän on nähnyt sodan kauhut ja osaa auttaa taistelussa haavoittuneita. Hän ei myöskään pelkää tarttua aseeseen tai sanoa mielipidettään. Hän on lujatahtoinen, määrätietoinen ja sinnikäs, joka ei ole viettänyt aikaa pelkästään salongeissa ja hienoissa juhlissa.

Haluan korostaa heti alkuun Coran ja Haukansilmän välistä suhdetta, koska kovin moni ei välttämättä osaa kiinnittää huomiota Mannin elokuvissa romanttiseen puoleen. Ohjaaja tunnetaan ennen kaikkea äärimmäisyyksiin menevästä realismistaan ja teknisestä tietämyksestään. Mann käyttää aina hyväkseen aitoja kuvauspaikkoja ja alan asiantuntijoita, jotta hänen elokuvansa saavuttavat tosielämää vastaavan tarkkuuden.

Mannin teoksissa on kuitenkin myös äärimmäisen abstrakti ja äärettömän tunteellinen puolensa. Mann osaa käyttää musiikkivalintojensa lisäksi ympäristöä hyväkseen tuodakseen esiin hahmojen sisäisen maailman ja ajatuksia. 

Esimerkiksi rikoselokuvissaan Mann hyödyntää öisiä metropoleja kuvatakseen hahmojensa yksinäisyyttä, kaipuuta ja eristäytyneisyyttä muista ihmisistä.

Viimeinen mohikaani on tässä harvinainen tapaus, koska Haukansilmän yhteys lähimmäisiinsä ja ennen kaikkea luontoon on terve – hän on kaikista Mannin protagonisteista parhaiten tasapainossa itsensä ja ihmissuhteidensa kanssa. Madeleine Stowen näyttelemä Cora sen sijaan on hahmo, joka selkeästi kaipaa peribrittiläiseen pörhistelevään elämäntapaansa muutosta kuitenkaan itse sitä täysin tiedostamatta. Hän ei hakeutumalla hakeudu seikkailuun, vaan tempautuu siihen olosuhteiden ja isänsä tekojen takia. Haukansilmän elämänfilosofia ja rakkaus voi olla asia, joka täyttää Coran sielun.

Mann tunnistaa elokuvissaan sen, että vaikka olisit kaikista paras omassa työssäsi, kaipaat silti yhteyttä muihin ihmisiin ja rakkautta. Eksyneet, vaeltavat sielut asuttavat hänen elokuviensa tarinoita. Mannin traagisimmat päähenkilöt ovat heti Viimeisen mohikaanin jälkeen 90-luvulla ilmestyneissä elokuvissa Heat – ajojahti ja Ali. 

Neil McCauley (Robert De Niro) on valmis jättämään rakkaansa, jos lain kuuma koura käy liian lähelle – kuten hän myös elokuvassa lopulta joutuu tekemään. 

Muhammed Ali (Will Smith) on maailman menestynein nyrkkeilijä, mutta hän on onneton, koska Ali ei osaa asettua aloilleen. Hän ei osaa arvostaa kumppaneitaan. Ali lentää kukasta kukkaan mehiläisen tavoin ja aliarvioi lähimmäistensä rakkauden. Hän voittaa vastustajansa, mutta loppujen lopuksi elokuva kysyy, onko kukaan odottamassa, kun hän palaa voittajana kotiin?

Kolikon toinen puoli

Mannin ammattilaiset joutuvat usein vastakkain toisten, yhtä hyvien ammattilaisten kanssa. 

Heat – ajojahti on tästä paras ja klassisin esimerkki – Vincent Hannah (Al Pacino) osaa omalla tavallaan arvostaa Neil McCauleyn ammattitaitoa. He kuvaavat saman kolikon kahta eri puolta, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Myös Viimeinen mohikaani tarjoaa Haukansilmän vastinpariksi varteenotettavan vastustajan, joka lukeutuu elokuvahistorian parhaimpiin ja aliarvostetuimpiin pahishahmoihin. 

Haukansilmän vastustaja on Magua, Huron-intiaanin, joka janoaa kostoa Coran eversti-isää kohtaan. Magua on yhtä tehokas ja taitava soturi ja jäljittäjä kuin Haukansilmä, mutta englantilaisten harjoittama siirtomaapolitiikka on muovannut hänestä hirviön.

Eversti Munron tekojen seurauksena Maguan lapset tapettiin ja Magua itse orjuutettiin Mohawk-intiaaniheimon orjaksi. Kaiken lisäksi Maguan vaimo luuli miehensä kuolleen ja joutui ottamaan itselleen uuden miehen.

Maguan sydän on musta ja kieroutunut kostonhimosta ja vihasta, joten hän avustaa ranskalaisia ja käyttää taitojaan ja viekkauttaan brittiarmeijaa vastaan.

Mann on ohjaajana ymmärtävä humanisti, koska hän ei kuvaa Maguaa yksiulotteisesti pahana. Wes Studin roolisuoritus on Oscar-palkinnon tasoinen (Studi ei siis voittanut tai ollut edes ehdolla palkinnon saajaksi). Hän osaa tuoda Maguan rooliin vakuuttavasti kylmää intensiivisyyttä, vihaa, kostonhimoa ja turhautumista, mutta myös aivan pienet hetket ohjaaja ja näyttelijä saavat yhteistyössä esille nyansseja, jotka inhimillistävät elokuvan pahiksen aivan uudelle ulottuvuudelle. Magua ei ole paha. Magua on olosuhteiden uhri, joka ei osaa mitään muuta tapaa elää.

Maguan hahmo on traaginen, koska hän saa kostonsa. Mutta kuten odottaa saattaa, se ei tarjoa hänelle täyttymystä. Kun Magua esittelee omaa mahtiaan Huron heimon sachemille, heimopäällikölle, Magua paljastaa sanoillaan, että hänestä on tullut sama hirviö, jota vastaan hän taisteli: intiaaniheimoja alistavan kapitalismin henki elää hänessä vahvana.

Maguan uho on seurausta hänen kokemistaan vääryyksistä. Hän haluaa saada enemmän ja osoittaa muille, että hän on kaikista hurjin soturi ja sotapäällikkö koko Pohjois-Amerikassa. Hänen itsepetoksensa ulottuu jopa niin pitkälle, että hän uskoo Huroneiden mahdollisuuteen nousta ranskalaisten rinnalle, tasaveroiseksi kauppakumppaniksi ja -mahdiksi.

Tiedämme kuitenkin tämän päivän näkökulmasta, kuinka intiaaniheimojen lopulta kävi. Kenestäkään ei tullut Pohjois-Amerikan valtiasta – ei lähimainkaan.

Tästä syystä Viimeinen mohikaani on pohjimmiltaan myös western. 

Se ammentaa tunnetta intiaanien aikakauden lopusta, jonka kaikki heimot saivat kokea eurooppalaisten kolonialistien asettuessa aloilleen Pohjois-Amerikan mantereelle. Parhaimmat lännenelokuvat käsittelevät aikakautta villin luonnon (usein villin ja lainsuojattoman ihmisluonnon kautta) kesyttämistä. Ensin preeriat ja metsät ovat vapaata, ei-kenenkään maata, kunnes karjatilalliset tulevat ja asettavat aitansa. Kun aidat nousevat, tarvitaan myös laki ja yhteiskuntajärjestys ylläpitämään rauhaa ja suojelemaan yksityisomistuksessa olevaa maata; maata, jonka isot ja rahakkaat yhtiöt lunastavat lopulta itselleen. Uudisraivaajat raivasivat alkuperäiskansat tieltään, kunnes uudisraivaajat raivattiin pois rautateiden tieltä edistyksen nimissä.

Viimeinen mohikaanin avulla Mann kuvaa pientä hetkeä näiden alkuperäiskansojen elämässä ennen kuin peruuttamaton muutos vyöryy heidän ylitseen tsunamin tavoin ja vie heiltä maat, identiteetin ja elämäntavan – eli toisin sanoen: kaiken.

Elokuvahistorian paras loppuhuipennus

Saatat pohtia mielessäsi, miksi ihmeessä nostan tämän Mannin uran kruununjalokiveksi. Selitys on kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä: 

Viimeinen mohikaani sisältää loppuhuipennuksen, joka on toistaiseksi sekä Mannin uran että elokuvahistorian paras.

Mannin rikoselokuvat pitävät sisällään huikeita toimintajaksoja, joten miksi ylistän juuri tätä?

Onhan Heat – ajojahdin ryöstökohtaus edelleen paras ja realistisin pieleen mennyt pankkiryöstökohtaus, josta muodostuu tulitaistelu Los Angelesin kaduilla.

Collateral väärä aika, väärä paikka taas sisältää huikeat yökerhokohtaukset, joissa Vincent (Tom Cruise) hyödyntää Maxia (Jamie Foxx) syöttinään. 

Jopa Public Enemiesin ja Miami Vicen yölliset laukaustenvaihdot ovat mielestäni huumaavia.

Mutta yksikään näistä ei nouse yhtä oopperallisiin korkeuksiin juonikuvioiden yhteen kutomisen, äänen ja kuvan sekä tunteellisen katharsiksen symbioottisena sinfoniana. 

Edellä mainitut toimintakohtaukset ovat huikeita, mutta kyseisten elokuvien parhaat kohtaukset tapahtuvat hyvissä ajoin ennen tarinan loppuhuipennusta, eivätkä ne sisällä yhtä monen juonikuvion päättämisen tuomaa puistattavan tunteellista ykseyttä.

Viimeinen mohikaani asettelee dominonsa ja vyöryttää koko tunneskaalansa katsojalle: ilo, suru, viha, epätoivo ja haikeus. Seitsemän eri hahmon tarinat kietoutuvat yhteen ja huipennukset seuraavat toisiaan.

Magua on onnistunut kaappaamaan Coran, Alicen ja Duncanin vangikseen. Hän kerskuu sachemille saavutuksistaan, mutta hän ei saa vastaanottoa, jota toivoi. Sachem lähettää hänet matkoihinsa Alicen kanssa ja määrää Duncanin palautettavaksi Englantiin ja Coran poltettavaksi roviolla. 

Haukansilmä yrittää rauhanomaisesti neuvotella itseään Coran paikalle ja pyytää Duncania kääntämään oman puheensa ranskan kielelle, jota sachem ymmärtää. Hän on valmis uhraamaan itsensä Coran vuoksi.

Duncan kääntää Haukansilmän puheen päällikölle, mutta asettaa itsensä Haukansilmän paikalle. Duncan, uppiniskainen ja mustasukkainen brittiupseeri, uhraa itsensä Coran ja Haukansilmän onnen vuoksi. 

Tämä hahmonkehitys on huikean huipennuksen aloittava ensimmäinen kaatuva domino – ja minkälainen dominopala se onkaan. 

Duncanin itsekäs ja lapsellinen mustasukkaisuus huonona häviäjänä Coran kilpakosinnassa saa minut aina vihaamaan häntä, mutta hänen viimeinen tekonsa herättää kaikki sympatiani. Teko osoittaa, että Duncan ymmärsi tilanteen äärimmäisen hyvin: Haukansilmän uhraus olisi tarjonnut hänelle paikan Coran vierestä, mutta syvällä sydämessään hän tiesi, että Cora olisi murtunut ja todennäköisesti torjunut hänet. Hän ei viimeisenä tekonaan toivo pahaa, vaan haluaa parin löytävän onnen toisistaan.

Cora ja Haukansilmä pääsevät vapaaksi samaan aikaan, kun Duncan nostetaan roviolle. Duncanin kasvot ovat vääristyneet tuskasta. Haukansilmä nostaa surullisena kiväärinsä ja antaa Duncanille armonlaukauksen. Cora ja Haukansilmä surevat hetken Duncania ja hänen uhraustaan – mutta heidän on kiirehdittävä Alicen ja Maguan perään.

Uncas, Haukansilmän veli, on rakastunut Aliceen, joten hän ampaisee Maguan joukon perään yksin. Uncas saavuttaa joukon ja yrittää taistella kallion kielekkeellä yksin tiensä Alicen luo – turhaan. 

Magua on häntä taitavampi ja tappavampi soturi. Magua viiltää Uncasin kurkun auki ja heittää hänet jyrkänteeltä alas. Alice onnistuu hivuttautumaan kielekkeelle, josta hän katsoo alas Uncasin perään. Magua yrittää houkutella hänet pois kielekkeeltä, mutta verinen käsi ei ole paras houkutin nuorelle naiselle.

Alice hyppää kielekkeeltä alas Uncasin perään.

Chingachgook, Haukansilmä ja Cora näkevät läheistensä – näiden nuorten rakastavaisten – putoavan kuolemaansa.

Chingachgook ryntää koko raivollaan kohti Maguaa ja Haukansilmä onnistuu juuri ja juuri pysymään hänen perässään, tarjoten tulitukea Huron sotureita vastaan. 

Lopulta he saavuttavat Maguan ja Chingachgook kostaa poikansa kuoleman tappavalla tehokkuudella.

Magua kaatuu kuolleena maahan. 

Cora ja Haukansilmä syleilevät näiden traagisten tapahtumien jälkeen.

Mikä tekee tästä loppuhuipennuksesta erikoisen?

Se on voimakas esimerkki elokuvan täydestä voimasta. Loppuhuipennus on täydellinen montaasi.

Jakso ei sisällä pitkiä monologeja eri puolten välillä, vaan kaikki ajatukset ja tunteet kommunikoidaan täysin sanattomasti. Duncanin kuoleman jälkeen kaikki on täydellistä visuaalista tarinankerrontaa, jota pidetään ryhdissä editoinnin ja kuvauksen lisäksi näyttelijätyö ja Randy Edelmanin ja Trevor Jonesin upean musiikki.

Viimeinen mohikaani on lisäksi ainutlaatuinen, koska missään muussa amerikkalaisessa toimintaelokuvassa sivuhahmoa ei nosteta juuri viimeiselle hetkellä yhtä keskeiseen asemaan. Russell Meansin esittämä isähahmo Chingachgook nousee toimintasankariksi Haukansilmän rinnalle – ja siitä yli. 

Pohdi tätä hetki: elokuvan nimi on The Last of the Mohicans – Viimeinen mohikaani viittaa Chingachgookiin. Hän on lajinsa viimeinen poikansa kuoleman jälkeen. Elokuvan julisteessa ja dvd-tallenteen kannessa komeilevat Daniel Day-Lewisin kasvot, mutta hän ei ole mohikaanien sukua – hän on vain ottolapsi, joka kasvoi mohikaanien opeissa. Sukujuuret päättyvät hänen ottoisäänsä.

Magua tappoi juuri Chingachgookin ainoan biologisen pojan, mohikaanien tulevaisuuden toivon, joten Haukansilmän ja Maguan välinen kaksintaistelu olisi tuntunut falskilta. Magua edustaa kolonialismin korruptoivaa vaikutusta intiaaniheimoihin, joten vain Chingachgook on tarpeeksi vahva voittamaan Maguan. Mutta tässä pelissä kukaan ei ole voittaja. 

Lopussa on vain surua.

Uskon, että kuka tahansa muu toimintaohjaaja olisi varmasti laittanut kansikuvapoikansa taistelemaan suuren kaksintaistelun loppuhuipennuksessa. Länsimaalaisten elokuvien lausumattomat säännöt vaativat, että päähenkilö jakaa viimeisen, kuolettavan iskun. 

Mann sen sijaan laittaa Haukansilmän sivuun vahtimaan Maguan sotureita.

Elokuva myös päättyy Chingachgook sanoihin, joissa hän ilmaisee surunsa sukulinjansa ja heimonsa päättymiseen. Hän tulee olemaan kansansa viimeinen edustaja.

VIIMEISEN MOHIKAANIN PERINTÖ

Michael Mann on niitä ohjaajia, jotka eivät ole ohjanneet liian montaa elokuvaa. 

Tähän päivään mennessä, lähes kuusi vuosikymmentä käsittäneen uran ajalta häneltä on ilmestynyt vain 10 pitkää elokuvaa (jos tv-elokuvia ja -sarjoja ei lasketa). Uralleen hänelle on osunut sekä hittejä ja huteja, mutta jopa hänen hutinsa puhuttelevat minua.

Mann on humanisti, joka arvostaa ammattitaitoa ja omistautumista työhön. Hän pystyy näkemään inhimilliset puolet jopa Maguan kaltaisissa korruptoituneissa yksilöissä. Mannin elokuvien todelliset pahikset eivät välttämättä olekaan päähenkilön vastinparit, vaan epäammattitaitoiset ja ylimieliset sooloilijat (kuten Kevin Gagen esittämä Waingro Heat – ajojahdissa).

Viimeinen mohikaani on elokuva, jonka pyrin katsomaan vähintään kerran vuodessa, vaikka pelkään, että sen teho tulee himmenemään, mitä useammin sen näen. Kuuntelen elokuvan soundtrack-tallennetta vähintään kerran kuussa ja olen varmasti katsonut elokuvan loppuhuipennuksen Youtubesta tuplasti tai triplasti yhtä monta kertaa kuin elokuvan.

Mutta tälläkin kertaa elokuva haihdutti kaikki pelot mielestäni. 

Elokuva on yhtä voimakas kuin ensimmäisellä katselukerralla.

Sitä on vaikea sanoa, mihin tämän teoksen viehätysvoima perustuu. Onko se osien summa vai yksittäiset pienet yksityiskohdat? Ovatko ne onnistuneet näyttelijöiden väliset kemiat? Oikeiden kuvauspaikkojen käyttö? Oliko kaiken takana vain yhden ohjaajan vankkumaton visio? Luin, että elokuvan jokaisesta setupista (eli kameran asettelusta tai -ajosta) Mann olisi perfektionismissaan kuvannut vähintään 20 ottoa.

Vastaus voi myös löytyä siitä, miten päätä pahkaa Mann uskaltaa sukeltaa täysin estoitta puhtaaseen romanssielokuvaan, joka on tunteellinen keskiö niin monessa hänen elokuvassaan. Kun jokainen hahmo huokuu rakkauden kaipuuta, tarinaan on erittäin helppo imeytyä mukaan. Katsojan pitää välittääkseen ymmärtää hahmon tunnetiloja ja päästä niihin sisälle.

Katsoessani Viimeistä mohikaania pohdin ajatusleikkinä, miten tällainen genrehybridi olisi mahdollista tehdä tänä päivänä? Olisiko se edes mahdollista? Minkälainen se olisi nykyisillä budjeteilla ja tekniikalla toteutettuna?

Alejandro G. Iñarritun The Revenant on viimeaikaisista menestystarinoista ehkä se kaikista lähelle osuvin genrensä osalta. Se sijoittuu myös melkein samaan aikakauteen. Se sisältää intiaaneja ja uudisasukkaita ja luonnon helmassa kulkevia jäljittäjiä, jotka tempautuvat koston kierteeseen.

Mutta omissa kirjoissani Iñarritun teos kalpenee Mannin ohjaustyön vertailussa, koska se ottaa itsensä aivan liian vakavamielisenä taiteena.

Romanttisuus ja lämpö on korvattu entistä verisemmällä realismilla. 

Elokuvan asiaa ei auta, että Hugh Glass (Leonardo DiCaprio) ei ole kovin mielenkiintoinen päähahmo, koska hänellä ei ole valtaa tehdä valintoja, jotka ajaisivat tarinaa eteenpäin. Hän vain ajelehtii eteenpäin tukalasta tilanteesta toiseen. Hänen vaimonsa on kuollut ja muisto hänestä on vain abstraktio. Unijaksot eivät tuo hänen tunteitaan selkeämmäksi tai lähemmäksi, vaan pikemminkin loitontavat katsojan pohtimaan kuvaston merkityksiä.

Arvostan Iñarritun vakaumusta tehdä oma Viimeinen mohikaaninsa. Ohjaaja halusi kuvata elokuvan aidoissa kuvausolosuhteissa käyttäen luonnon omaa valoa. Emmanuel Lubezkin kameratyöskentely on vakuuttavaa kaikessa ilmavuudessaan, mutta Mannin kuvaaja Dante Spinotti loihtii perinteisellä kameratyöskentelyllä paljon muistettavimpia kuvia. 

Mielenkiintoisena nippelitietona todettakoon, että Michael Mannin ja sekä Iñarritun että Alfonso Cuarónin luottokuvaajana ansioituneen Lubezkin yhteistyötä on mahdollista seurata elokuvassa Ali. 

Siinä missä Viimeinen mohikaani kulkee kohtauksesta kohtaukseen järkyttävän selkeästi ja ekonomisesti, The Revenant kulkee monotonisesti syvästä ojasta entistä syvempään allikkoon, joka tuo selviytymistaisteluun tragikoomisia piirteitä. Romanttinen, inhimillinen keskus on jätetty pois miehisen, vakavasti otettavan ja taiteellisen selviytymistarinan tieltä. Tarinoissa on nähtävissä samat teemat koston vaikutuksista ja oman olemassaolon pienuudesta suurten tuntemattomien voimien (muutoksen voiman tai luonnon voimien) edessä. 

Väitän, että Mann viestii omat viestinsä selkeämmin ja tunteita herättävämmällä tavalla. Iñarritun elokuva tuntuu ylipitkältä ja laahaavalta mammutilta. Mann tuntuu käyvän läpi pienen minisarjan edestä tapahtumia ja hahmojen kehityskaaria.

Yleensä yrittäisin miettiä tekstiini jonkin osuvan loppukaneetin tai kommentin, joka summaisi ajatukseni ja tuntemukseni teosta kohtaan. 

Viimeisen mohikaanin tapauksessa mikään ei tunnu riittävältä, joten puhukoon tällä kertaa itse elokuva puolestaan. 

Alla elokuvan loppuhuipennus kaikessa komeudessaan:

YouTube video

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Kirjoittaja on todellinen Michael Mann -fani, jonka ajatuksia on mahdollista kuulla nyt myös podcastin muodossa. LeffaHamsterin podcast ”Mikä sun pointti oli?” löytyy mm. Spotifysta ja Google Podcasteista.

Aiheeseen liittyvät jutut