Billy Moore on Iso-Britannian kansalainen, joka Thaimaassa sekoillessaan ajautui lain väärälle puolelle ja joutui paikalliseen vankilaan. Vihdoin kotiin päästyään hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan, jonka perusteella nyt on tehty tehokas mutta moraalisesti arveluttava väkivaltainen draama.
Pahasti huumekoukussa oleva Billy tienaa elantonsa nyrkkeilyotteluissa, joissa hänen väkivaltainen luontonsa pääsee valloilleen. Eivätkä sitä nyrkkeilykehän narutkaan pahemmin rajoita. Lisäksi hän on sekaantunut rikolliseen toimintaan, pääasiassa huumekauppaan.
Tunnetusti Thaimaassa ei suhtauduta suopeasti huumeisiin, ja kiinni jäädessään Billy joutuu pahamaineiseen vankilaan. Siellä hän yrittää selviytyä sopeutumalla vankien keskinäiseen nokkimisjärjestykseen ja välttelemällä vartijoiden huomiota. Samalla hänen on yritettävä ylläpitää huumeriippuvuuttaan ja keksittävä keinoja saada siihen varoja.
Vankilassa harjoittelee joukko thainyrkkeilijöitä, jotka kansallisiin turnajaisiin vankilansa nimissä osallistuessaan saavat erinäisiä etuoikeuksia. Billy haluaa mukaan porukkaan; osaksi rahoittaakseen huumeidenkäyttöään, osaksi löytääkseen olemassa ololleen jotain tarkoitusta, joka estää häntä valumasta aivan pohjalle ihmisenä.
Nyrkkeilyn ja kurinalaisen harjoittelun myötä nuorukainen alkaa saada myös uutta otetta elämäänsä, mutta matkan varrella saadut vammat ja niitä pahentanut pitkäaikainen huumeiden käyttö alkavat vaatia veronsa.
A Prayer Before Dawn on hyvin ristiriitainen tapaus. Se on tietysti jonkinlainen kasvu- ja selviytymistarina, mutta Billyn valaistuminen ei tapahdu kovin orgaanisesti tai ilman katsojan vapaaehtoista tarinan aukkojen täyttämistä ja asioiden katsomista sormien läpi.
On kuin tekijätkään eivät olisi tästä puolesta kovin kiinnostuneita. Billy esimerkiksi saa tärkeän kirjeen, jolla selvästi on häneen vahva vaikutus, mutta katsojalle ei kerrota mitään sen sisällöstä. Elokuvan rukousta ennen aamunkoittoa tarkoittava nimi viitannee vankilassa harjoitettuihin buddhalaisiin menoihin, mutta niidenkin merkitys Billylle jää epäselväksi, vaikka tämä seremonioihin osallistuukin niin ryhmässä kuin yksinäänkin.
Toisaalta se, mistä tekijät selvästi ovat kiinnostuneita, toimii sitten sitäkin paremmin. Elokuvassa on kolme pitkää ja erinomaisesti toteutettua nyrkkeilyottelua. Hienosti toteutetut taistelut sattuvat katsomossakin.
Tappelemisen ohella tarinan rosoiset ja likaiset puolet ovat selvästi myös kiehtoneet tekijöitä. Sen verran kammottavan inhorealistisesti sellit ja muut vankilan tilat on kuvattu, ja verta ja oksennusta riittää.
Elokuvan raadollisuutta korostaa kunnianhimoinen, iholle menevä kameratyöskentely, jota korostaa erinomaisen toimivasti toteutettu ääniraita. Mukana on paljon hienoja oivalluksia, esimerkiksi tapa, jolla alkupuolella alkuperäisväestön puhetta ei käännetä katsojalle, koska kielitaidoton Billykään ei sitä ymmärrä.
Mutta sitten se mutta. Billy on oikeasti kamala ihminen. Nisti, joka tekee kamalia asioita. Vaikka hän käy läpi helvetin, josta selviytymistä katsoja toivoo, välillä takaraivossa kutittelee epämiellyttävä ajatus siitä, että elokuva haluaa hänelle hurrattavan vain koska hän on valkoinen.