Kuulostaako otsikko ”Verta ja vauvanvaippoja” hyvältä? Jos kuulostaa, tämä elokuva on juuri sinua varten. Alienien ja predatorien kakkoskohtaamisessa (AVP2) ei nimittäin säästellä raskaana olevia naisia tai esikoululaisia, imeväisikäisistä puhumattakaan.
Alunperin vuoden 2007 jouluelokuvaksi (”This Christmas there will be no Peace on Earth”) kaavaillun avaruussplatterin ensi-iltaa on siirrelty, mikä pistää epäilemään tuottajienkin uskoa tekeleeseen. Ja kun ohjaajan pallilla on kaksi ensikertalaista ex-efektimiestä, jotka ovat kaiken lisäksi veljeksiä (Colin ja Greg Strause), ei odotettavissa ole suurta taide-elämystä vaan mäiskintää seitinohuen juonen varassa. Edes Dan O’Bannon käsikirjoittajien kaartissa ei pelasta elokuvaa kököltä juonelta ja sekavalta toteutukselta. Jopa elokuvan nimestä on vaikea saada selvää alkutekstiefekteistä johtuen.
Alienin ja predatorien ilmeisesti keinohedelmöityksestä syntyvä ristisiitos saa aikaan avaruuden metsämiesten aluksen haaksirikon Amerikan peräkylille. Rikkinäisistä koeputkista vapautuneet rapuniljakkeet etsivät heti kuoriutumisalustoiksi pari metsästystä harrastavaa punaniskaa, ja äitialienpredator ryhtyy pesänrakennuspuuhiin. Pian koko kylä on täynnä terävähampaisia, kuolaavia siimahäntiä, joita jahtaavat seriffin ja hänen apulaisinaan toimivien rohkeiden teinien lisäksi kansalliskaarti sekä apuun lentävä yksinäinen predator.
Jos alussa katsojan pitää hiukan pohtia, kuka mahtaa olla seuraava uhri, puolenvälin jälkeen tätäkään ajattelutyötä ei enää tarvitse harrastaa, vaan mietittäväksi jää lähinnä se, millä tavalla kukin saa loppunsa. Yleisimmäksi kuolintavaksi muodostuu joko pään tai mahan auki poksauttaminen alienien torpedokielellä.
Elokuva ei juuri kunnioita Alien-elokuvien logiikkaa, vaan tärkeintä on saada valkokankaalle mahdollisimman paljon otuksia, pauketta, verta ja visvaa. Alienit kehittyvät täysi-ikäiseksi parissa minuutissa eikä tuttuja aukeavia munia tarvita lainkaan. Pesiä rakennetaan tästä huolimatta ympäri kylää. Välillä alienien veri sulattaa ympäristöä ja uhrejaan, välillä ei. Välillä predatorin aseet ja muut vempaimet ovat uskomattoman tarkkoja, välillä niillä ei osu edes ladon seinään…
Sekavaan juoneen on ympätty mukaan perhe- ja yhteisöidylliä pakollisten teininahistelujen ja -rakastumisien lisäksi. Kokki lohduttaa idioottimainen virne naamallaan traumatisoitunutta tarjoilijaa, jonka miehen predator on juuri nylkenyt. Rohkea äiti palaa Irakin sodasta ja tuo pikkutytölleen lahjaksi infrapunalasit. Isä neuvoo lahjasta hämmentynyttä tyttöä kertomaan todellisista tunteistaan äiskälle. Tämä pistää miettimään, onko kohdeyleisöksi pyritty saamaan 20-kesäisten lisäksi myös perheitä.
Näyttelijäsuorituksista voi sanoa sen verran, että kumipuvuissa melskaavat hirviöt ilmaisevat tunteitaan huomattavasti hienovaraisemmin kuin repliikkejään töksäyttelevät yksi-ilmeiset kyläläiset. Etenkin epävarmaa seriffiä ja hänen apulaisikseen ujuttautuneita teinejä katsoessa ja kuunnellessa ei voi kuin yrittää olla nauramatta. Kun suurin osa elokuvin tapahtumista sijoittuu pimeään ja sateeseen (halvemmat epätarkat efektit?), on katsojan vaikea tajuta, ketkä kulloinkin nahistelevat ja kuka lopulta jäi henkiin.
Edeltäjänsä, joka sentään oli ehjä ja looginen kokonaisuus oikeine henkilöhahmoineen, tapaan tämä elokuva tulee hyötymään dvd- tai Blu-Ray-julkaisusta, jolta elokuvaa voi camp-henkisesti seurata kaveriporukassa höristellen ja kaljaa juoden.