Ai Weiwein Human Flow on näyttävä raportti modernin maailman kansainvaelluksista. Suomalaistanskalainen Anteeksiantamaton puolestaan käsittelee 1990-luvulla käydyn Bosnian sodan tähänkin päivään ulottuvia vaikutuksia.
Aiheet ovat tärkeitä ja kumpikin elokuva erilaisuudestaan huolimatta omalla tavallaan ansioitunut. Silti on pakko miettiä, liittyykö ihmiskunnan toimiin ja ihmisuuteen niin isoja asioita, ettei niitä ole mahdollista käsitellä dokumentaarisesti, jotain joka toimii vain fiktion etäännyttämisen kautta.
Esad Landzo oli 19-vuotias Bosnian muslimi, kun hän vuonna 1992 päätyi vankileirin vartijaksi. Myöhemmin Haagin sotarikostuomioistuin tuomitsi hänet 15 vuodeksi vankeuteen, josta osan hän suoritti Suomessa. Rangaistusvankeuden päättymisestä huolimatta menneet teot painava miestä. Hän haluaisi pyytää pahoja tekojaan henkilökohtaisesti anteeksi niistä kärsineiltä.
Lars Feldballe-Petersenin kanssa Landzo matkustaa takaisin Bosniaan. Siellä kamera kääntyy ihmisiin, joissa hänen nimensä edelleen herättää surua, vihaa ja pelkoa.
Tässä vaiheessa elokuvan rakenne muuttuu ongelmalliseksi. Landzon katumusta haluaa pitää aitona. Kuinka paljon teini-ikäistä, oman viitekehyksensä vihapuheen ympäröimää nuorukaista voi pitää vastuullisena sodan kauhujen keskellä tehdyistä julmuuksista? Miehen koko elämä on käytännössä pysähtynyt ja mennyt hukkaan sen jälkeen, ja hänen toivoisi pystyvän vihdoin kääntämään uuden lehden.
Uhrien ja heidän omaistensa tuskaa katsoessaan on kuitenkin pohdittava, ovatko Landzon teot sittenkään annettavissa anteeksi. Onko vanhojen haavojen auki repiminen siitä oikeudenmukainen hinta kaikkien muiden kannalta? Ja vaikka olisikin, pystyykö Landzo silti hyväksymään menneisyyttään?
Onko yksinkertaisisti olemassa asioita, joita ei voi antaa anteeksi – itselleen tai muille? Tähän pohdintaan elokuva ei itse pysty ottamaan kantaa.