Kaksi järkähtämätöntä karjapaimenta ajautuu häikäilemättömän karjaparonin vihan kohteiksi antaessaan laumansa laiduntaa vapaasti tämän mailla. Robert Duvallin näyttelemä Boss Spearman on jo ikääntynyt vanhan koulukunnan cowboy, Kevin Costner taas tämän nuorempi kumppani Charley Waite. Miehet pitävät sitkeästi kiinni lain suomasta oikeudestaan antaa karjansa laiduntaa vapaasti, mitä pikkukaupungin karjaparoni Baxter (Michael Gambon) ei hyvällä katso.
Tilanne kärjistyy nopeasti väkivallaksi, jonka kohteena ovat aluksi Bossin ja Charleyn apumiehet. On kuitenkin ilmiselvää, että Boss ja Charley ovat Baxterin nappi otsaan -listalla elleivät he suostu antamaan periksi. Ja hehän eivät siis todellakaan anna, eivät tuumaakaan, ikinä, missään nimessä! Armoton maa pelkistyy periksiantamattomien miesten keskinäiseksi ”kenellä on isoin” -mittelöksi, jossa ei pahemmin neuvotella. Ilma on testosteronin hajusta raskas jo kauan ennen lopullisia voimainkoitoksia, ja niiden aikana sitä saa oikein todella kakistella.
Kevin Costner palaa kolmannella ohjaustyöllään takaisin lähemmäs menestysdebyyttiään Tanssii susien kanssa (1990) kertomalla myyttiseen villiin länteen sijoittuvan, komeasti kuvatun eeppisen tarinan. Muuta yhteistä elokuvilla ei sitten olekaan. Oscar-palkitun ohjauksen päähenkilönä ollut idealistinen demokraatti on vaihtunut kahteen punaniskaiseen republikaaniin, ja sekä asenteet että tapahtumat ovat sen mukaisia.
Costnerin henkilöimän Charleyn väkinäinen romanssi kaupungin laitamilla asuvan Suen kanssa on etenkin Annette Beningin suuhun kirjoitettuine kammottavine repliikkeineen vaivaannuttavinta elokuvassa aina siihen saakka, kunnes Duvall ja Costner ryhtyvät loppukahinoiden lähestyessä lopulta ramboilemaan toden teolla. Ryppyotsainen oman käden oikeuden ylistys synnyttänee useimmissa katsojissa vain pakottavan tarpeen nauraa, mikä tuskin on ollut tarkoitus.
On sääli, miten tylsä kliseepaketti Armottomasta maasta lopulta kehittyy, koska se alkaa ihan hyvin. Jo pari vuosikymmentä steadicam operatorina toiminut Jim Muro on vihdoinkin ylentynyt pääkuvaajaksi asti, ja on onnistunut tallentamaan laajakankaalle upeita maisemia muutamina ilmiömäisen hienoina kuvakompositioina. Tarinan alku on myös ihailtavan kiireetön, keskittyen kaikessa rauhassa pohjustamaan henkilöhahmojaan. On helppo nähdä, ettei ohjaajalla ole musiikkivideotaustaa, eikä elokuvaa ole suunnattu sille yleisölle, joka pitkästyy jos samaa kuvaa näytetään yhteen menoon kauemmin kuin kaksi sekuntia.
Uusia amerikkalaisia lännenelokuvia on nähty meikäläisillä kankailla kuukauden sisään nyt kaksikin kappaletta. Vaikka molempien uutuuksien takana on Oscar-palkittu ohjaaja, kummankaan taso ei lupaa lännenelokuvalle uutta nousua.