Pedro Almodóvar on ollut espanjalaisen elokuvan kärkinimi 1980-luvun alkupuolelta saakka. Francon diktatuurin jälkeisen kulttuurisen vapautumisen keskeltä noussut ohjaaja on rakentanut omaleimaisen uran, jonka tunnusmerkkejä ovat vahvat naishahmot, rohkea visuaalinen ilme, melodramaattinen tyyli ja ihmismielen tarkkanäköinen kuvaaminen. Naisia hermoromahduksen partaalla, Kaikki äidistäni, Puhu hänelle ja monet muut elokuvat ovat nostaneet hänet maailman arvostetuimpien elokuvaohjaajien joukkoon.
Edellisellä elokuvallaan The Room Next Door (2024) Almodóvar kokeili siipiään tekemällä elokuvan englanniksi. Elokuvassa nähtiin pääosissa Tilda Swinton ja Julianne Moore. Uusi elokuva Autofiktio on paluu Espanjaan, omaan kieleen ja samalla hyvin tuttuihin aiheisiin. Kirjallisuudessa autofiktion lajityyppi on viime vuosina noussut suosituksi, ja elokuvan suomalainen nimi on sinänsä sopiva, mutta alkuperäiseltään nimeltään se on Amarga Navidad (Katkera joulu), ja englanninkielisenä se tunnetaan nimellä Bitter Christmas. Autofiktio sopii kyllä hyvin nimeksi, sillä se on kuitenkin myös elokuvan selkeä teema. Almodóvar kysyy katsojalta, missä kulkee raja todellisuuden ja fiktion välillä.
Tarina etenee kahdella aikatasolla. Vuonna 2004 elokuvaohjaaja Elsa (Bárbara Lennie) yrittää selvitä äitinsä kuoleman jälkeisestä surusta ja vakavista ahdistusoireista. Samalla hän alkaa kirjoittaa uutta käsikirjoitusta, jonka aineksina hän käyttää ystäviensä kokemuksia. Sitten siirrytään nykyaikaan ja seurataan toista elokuvaohjaajaa nimeltä Raúl (Leonardo Sbaraglia), joka kirjoittaa tarinaa Elsasta.
Elokuvan alkupuolen siirtymä nykyaikaan hämmentää, ja se on varmaan tarkoituksellista, sillä yhteys kahden aikatason välillä jää ensin epäselväksi. Vähitellen palaset alkavat loksahtaa paikoilleen. Ratkaisu pistää katsojan pinnistelemään, mutta samalla se tekee kokonaisuudesta palkitsevan. Elokuva ei sinänsä ole vaikeaselkoinen, vaan pikemminkin on kyse siitä, että Almodóvar luottaa katsojan löytävän suunnan itse.
Kun rakenne alkaa avautua, myös elokuvan todellinen aihe kirkastuu. Elsa on Raúlin alter ego, mutta yhtä lailla Raúl on ilmeinen Almodóvarin alter ego. Tuntuu, että Almodóvar ei edes yritä peitellä sitä. Autofiktio muuttuu vähitellen elokuvaksi siitä, millä oikeudella taiteilija käyttää muiden ihmisten elämää oman taiteensa raaka-aineena. Voiko ystävän surun, rakastetun pettymyksen tai läheisen salaisuuden lainata osaksi omaa teosta? Vai onko taiteilijalla lupa tai suorastaan velvollisuus ammentaa omista kokemuksistaan ja muokata niistä tarinoita?
Almodóvar tuntuu pohtivan, onko hän itse rakentanut pitkän uransa osittain muiden ihmisten elämän varaan. Se on yllättävän suora ja rehellinen kysymys ohjaajalta, joka on vuosikymmeniä ammentanut inspiraatiota omasta elämästään.
Siinä missä elokuvan alkupuoli haastaa katsojan, loppupuolella Almodóvar alkaa sanoittaa ajatuksiaan turhankin perusteellisesti. Viimeinen näytös alkaa mennä jo selittelyksi.
Joka tapauksessa Autofiktio on vahva elokuva. Ohjaajana Almodóvar on edelleen oma itsensä. Visuaalinen ilme on tarkasti sommiteltua, ja värimaailma hehkuu tuttuun tapaan. Alberto Iglesiasin musiikki ja Chavela Vargasin laulut sitovat kokonaisuuden yhteen hienovaraisella melankolialla. Visuaalinen ilme ja äänimaailma tukevat tarinaa upeasti.
Bárbara Lennie on vakuuttava Elsan eri tasoja yhdistävässä roolissa.Leonardo Sbaraglia tekee hillityn mutta samalla moniulotteisen tulkinnan Raúlista. Aitana Sánchez-Gijón kiinnittää loppupuolella katsojan huomion jaksossa, jossa elokuvan ydin kiteytyy muutamaan repliikkiin.
Autofiktio jää paikoin liian syvälle omaan rakenteeseensa ja menettää lopussa hieman teräänsä. Silti elokuva herättää paljon ajatuksia, ja sen teemoista on kiinnostava keskustella seuralaisen kanssa lopputekstien jälkeen vaikkapa espanjalaista punaviiniä siemaillen.
Jussi Huhtala
Autofiktio -elokuvan traileri
