Leskeksi jäänyt María Ángeles on asunut lähes koko ikänsä isossa mutta muistojen täyttämässä asunnossaan Pohjois-Marokossa sijaitsevan, Afrikan tähti -pelistä tutun Tangerin sivukadulla. Vaikka hän on ehtinyt reippaaseen mummoikään, hän tulee erittäin hyvin toimeen omillaan, kiitos vaan kysymästä. Vaikka monet ystävät ja rakkaat majailevat jo hautausmaalla, jolla María käy jättämässä kukkaterveisiä ja huolehtimassa kivien kunnosta, hänellä on omat päivärutiininsa ja turvaverkkonsa lähialueen naapureissa ja avuliaissa palveluiden pyörittäjissä.
Silti yksin asuvaa vanhusta ilahduttaa, kun kotimaassa Espanjassa asuva tytär saapuu vierailulle. Tätä vain tuntuu painavan jokin vakava asia, ja lopulta totuus paljastuu: tytär on eronnut miehestään, ja kalliiksi käyneen prosessin vuoksi riitelyn, työn ja lastenhoidon uuvuttama nainen haluaa myydä äitinsä kodin.
María ei tietenkään ajatuksesta ilahdu. Hänen epäonnekseen asunto on aikoinaan käytännön syistä siirretty tyttären nimiin, ja tällä on laillinen oikeus tehdä sillä mitä haluaa. Tytär yrittää parhaansa mukaan suostutella äitiään seuraamaan häntä takaisin Espanjaan, missä lapsenlapsetkin olisivat lähempänä. Vaihtoehtona on huone vanhainkodissa Tangerissa. María ei halua jättää rakasta kotikaupunkiaan – ja mahdollisesti taustalla on passiivis-aggressiivinen halu näpäyttää tytärtä – joten hän valitsee kahdesta ratkaisusta jälkimmäisen.
Muutto isosta ja ilmavasta asunnosta pieneen huoneeseen on jo valmiiksi raskasta ja traumaattista. Yhä enemmän María ahdistuu, kun hän seuraa mitä hänen ikäisilleen ihmisille katsotaan stimuloivaksi arkielämäksi. Etenkin pelko itsemääräämisoikeuden menetyksestä saa kipakan vanhuksen reagoimaan, kun laitoksen turhan innokas kampaaja yrittää väkisin koskea ulkoasustaan tarkan rouvan hiuksiin.
Kun tarve vaatii, aktiivinen seniori pystyy myös kataluuteen, jota ulkopuoliset eivät osaa odottaa. María juonii itsensä takaisin kotikulmille, vaikka se vaatii niin laitoksen johdon, oman tyttären kuin kiinteistövälittäjän huijaamista – ja tarvittaessa turvautumista pieneen kiristykseenkin. Raha tietysti on ongelma, mutta hätä keinot keksii. Yllättävää apua tulee taholta, jonka mummo on mielessään jo leimannut vanhan ihmisen pakkomuutosta hyötyneeksi nilkiksi.
Calle Málaga – muistojeni katu on tunnelmiltaan kahtiajakoinen, jopa aavistuksen ristiriitainen elokuva. Sen taustalla on vakavia teemoja vanhenevien kansanosien mahdollisuuksista itsemääräämisoikeuteen ja oman elämänsä hallintaan. Toisaalta Carmen Mauran hurmaavasti esittämän Marían neuvokkuus on tarttuvan kuplivaa. Tangerin kauneus ja tietysti usein toistuva antaumuksellinen kokkaaminen ovat tekemässä Calle Málagasta kevyttä hyvänmielen elokuvaa. Se ei kuitenkaan tuudita katsojaa siihen, että Marían potkiminen tutkainta vastaan toimisi loputtomiin.
Maryam Touzani on sisällyttänyt elokuvaansa usein huomiotta jäävän mutta elintärkeän elementin. Pyrkiessään pyörittämään uutta elämäänsä päivä kerrallaan María huomaa saavansa vastakaikua vaikutuspiiriinsä puolivahingossa ajautuneelta vanhemmalta herrasmieheltä. Kun se alkaa johtaa pitemmälle Touzani ei käännä kameraa pois vaan toteaa sen, minkä pitäisi olla itsestään selvää: vaikka ihon sileys ja kimmoisuus olisi kadonnut, ahavoituneena ja ryppyisenäkin se kaipaa ja ansaitsee kosketusta.
Lopputuloksena on kuvia, jotka ovat kauniita, helliä ja herkkiä – ja kyllä, jopa eroottisia. Takuuvarmaa on myös, että ne voivat olla aikuisille lapsille yhtä kiemurtelua aiheuttavaa katsottavaa yhdessä vanhempiensa kanssa kuin teini-ikäisenä seksikohtauksia sisältäneet elokuvat. Oli miten oli, vaikka itse elokuva jättäisi hieman hämmentyneen tunnelman, on ollut ilo seurata Marían tarinaa.
Jouni Vikman
Calle Málaga – muistojeni katu -elokuvan traileri
