Minua ei kiinnostanut mennä katsomaan Andrea Arnoldin lehmädokumenttia Cannesissa – ei pätkääkään. Nyt, kuukausia myöhemmin, en edelleenkään voi unohtaa sitä.
Olisi helppo vitsailla elokuva-alan löytämälle rakkaudelle nautaeläimiä kohtaan. Kelly Reichardtin ihastuttava First Cow on vastikään löytänyt tiensä Suomeen, The Cow Who Sang a Song into the Future sai ensi-iltansa Sundancessa. Amsterdamin IDFA esitettiin Vedette – joka aikuisten oikeasti kertoo ”Alppi-laidunten kuningattarien kuningattaresta.”
Kuka tietää syyn tämän odottamattoman lajityypin nousulle, mutta ehkä se liittyy siihen, että nykyään ihmisiä kiinnostaa ruoansulatukseen liittyvän teollisuudenalan toiminta enemmän kuin koskaan. Vuosien välinpitämättömyyden jälkeen he haluavat tietää mitä ovat syöneet.
Se tuntuu pitävän paikkansa Arnoldin elokuvan suhteen – hän ei syö lihaa – mutta hän on liian hyvä ohjaaja ajaakseen vain asiaa unohtaen elävän olennon koko sotkun keskellä. Hänen elokuvansa on ennen kaikkea koskettava henkilökuva.
Tietenkään se ei ole helppoa katsottavaa. Heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien läsnä on uhan tuntua, josta on mahdotonta päästä eroon. Mutta silti tarinaa sävyttää lopulta suru eikä pelko. Esittelyssä on rutiineista koostuvat elämä sekä jatkuva hyväksikäyttö.
Arnoldin hiljainen päähenkilö, lypsylehmä Luma, näkee joka päivä samat asiat. Sen kroppa on jatkuvasti samojen vanhojen koneiden armoilla. Sen jälkeläiset viedään siltä lyhyen yhteisen hetken jälkeen. Myöhemmin se siemennetään uudelleen, ja menetyksen ja yksinäisyyden kehä jatkaa pyörimistä. Kun sille vihdoin sallitaan ”vapauden” hetki ja se katsoo taivasta ja tähtiä, hetki iskee katsojaa – ja lujaa. Mitä ihmettä se ikinä mahtaa ajatella, on kysymys johon Arnold ei tietenkään koskaan anna vastausta. Mutta hän pistää sinut miettimään sitä. Tai tuntemaan sen. Mikä on todennäköisesti vielä rankempaa.
Viktor Kosakovskin Gundassa lähestymistapa on hieman samankaltainen, vaikka tähti olikin sika. Arnold kuitenkin hylkää sievistelevän kuvauksen eikä tähtää helppoihin kyyneliin – hän vain näyttää asioita sellaisina kuin ne ovat. Nykymaailmassa näillä eläimillä ei ole elämää. Ne ovat olemassa vain hyväksikäytettäviksi, yhä uudelleen ja uudelleen. Joten tietysti olisi yksinkertaisinta olla näkemättä niitä, jos se on mahdollista.
Onneksi Arnold ei valinnut seudun kauhistuttavinta teurastamoa. Tässä laitoksessa eläimet kuuntelevat poppia ja niistä vastaavat ihmiset tuntuvat kohtelevan niitä hyvin – mutta ei pidä erehtyä luulemaan, että kyseessä olisi mitään muuta kuin työpaikka. Arnold myös keskittyy täysin eläimen näkökulmaan jättäen kertojaäänet sikseen. Urhea kuvaaja Magdalena Kowalczyk menee niin lähelle, että saa vähän väliä ynseitä katseita Luman kanssakumppaneilta. Ihme, ettei häntä tallottu.
Erityiseksi elokuvan tekee se, että siitä tulee aito tunne, että näkee eläimen ja päinvastoin, ilman keskeytyksiä. Mielenkiintoisesti Luma alkaa kapinoida vasta vanhemmiten. Sitä tapahtuu usein, meille kerrotaan, mutta siinä missä ihmiset keski-iän kriisissä ostavat Harley-Davidsonin tai jättävät virkauransa, eläimet eivät voi toivoa uutta alkua vuosien tajuntaaturruttavien toistojen jälkeen. Jos tulee nähdyksi vain kroppana, on itsestään selvää, että tulee sysätyksi syrjään, kun se alkaa pettää. On helppo nähdä rinnastuksia moniin tarinoihin, mutta niiden hakeminen ei ole tarpeen voidakseen täydellisesti uppoutua tähän elokuvaan.
Onnea vaan yrityksille unohtaa se. Jos sille antaa mahdollisuuden, se voi jäädä mieleen ikuisesti.
Marta Bałaga