Giallo- ja kauhumestari, italialainen genrepioneeri Dario Argento on palannut juurilleen veristen murhatrillerien pariin. Argento tunnetaan parhaiten 1970- ja 80-luvuilla tehdyistä kulttiklassikoista kuten Deep Red (1975), Suspiria (1977), Inferno (1980) ja Phenomena (1985).
Klassikot ovat komean näköisiä ja musiikillisesti mahtipontisia teoksia, mutta harmittavan usein myös melko kömpelöitä ja jopa amatöörimäisiä tekeleitä – toisaalta juuri siihenhän niiden viehätys perustuu. Argenton myöhempi ura ei juuri kehuja ansaitse, niin surkeita kalkkunoita ne rainat ovat.
82-vuotias Argento on siis tehnyt paluun kymmenen vuoden ohjaustauon jälkeen. Dark Glasses on perinteinen Argenton elokuva. Siinä on jympyttävää ja yliteatraalista musiikkia, tuntematon murhaaja, alastomia naisia, eläimiä ja raakoja tappoja. Jos Argenton kulttiklassikot olivat melko käppäistä tavaraa, niin tämä tuntuu jo melkein parodialta niistä. Elokuvan tunnelma muuttuu paikoitellen melko vaivaannuttavaksi, eikä elokuvasta jännitystäkään löydy.
Dark Glasses kertoo Ilenia Pastorellin melko koomisesti esittämästä Dianasta, nuoresta naisesta, joka menettää näkökykynsä tuijotettuaan auringonpimennystä liian pitkään. Kaupungissa riehuu samalla prostituoituja silpova sarjamurhaaja, joka ottaa Dianan seuraavaksi kohteekseen.
Diana saa yllättävää hoidettavaa pienestä kiinalaispojasta (Andrea Chang), Chinistä, joka jää autokolarissa orvoksi. Chin toimii näppäränä apuna Dianalle, kun tämä pakoilee murhaajaa. Argenton tytär Asia esittää elokuvassa Ritaa, Dianalle määrättyä avustajaa, joka saapuu aina paikalle, kuin hätä on suurin. Dianalla on jeesinään myös näppärä opas-/taistelukoira.
Kuten todettua, Dark Glasses on kuin parodia Argenton huippugialloista. Elokuvan poliisit ovat idiootteja, sarjamurhaaja tyhmä kuin saapas ja pääosahahmot kömpelöitä typeryksiä. Tyypit törmäilevät ja kaatuilevat pitkin poikin ennen rainan hölmöä finaalia. Leffan fiilikset vaihtelevat kikatuttavasta tilannekomiikasta aina unettavan tylsyyden puolelle. Elokuvan parasta antia on Arnaud Rebotinin säveltämä, Goblinin klassikoita mukaileva modernimpi elektrojumputus.
Ei sille voi mitään, Argento-papan olisi jo hyvä aika eläköityä.
Niko Ikonen