Delfiinitarina on hyvän mielen ja moraalisesti oikeamielisen perhe-elokuvan siirapilla kuorrutettu arkkityyppi. Kaikilla on kivaa, elämä maittaa, montuista noustaan ja ihmiset ovat ymmärtäväisiä ja avuliaita. Ja sehän on kivaa, kun on kivaa!
Nuori Sawyer (Nathan Gamble) viettää aurinkoista kesää kesäkoulun rytmissä. Eräänä aamuna Sawyer osuu sattumalta paikalle, kun rannalta löydetään rapuansaan kiinni jäänyt delfiini. Onneton delfiini leimautuu poikaan tämän auttaessa eläintä irti kahleista.
Pahoja haavoja saanut delfiini viedään paikalliseen merieläimiä hoitavaan laitokseen. Siellä vaurioitunut pyrstö amputoidaan. Delfiini alkaa toipua ja Sawyer löytää merieläinten maailmasta uutta virtaa yksitoikkoiseen kesäänsä.
Kaikki on parempaan päin, kunnes Sawyerille selviää, että yksikään delfiini ei ole aiemmin selvinnyt hengissä ilman pyrstöään. Lasten täytyy siis yhdistää oma hoitointonsa aikuisten osaamiseen auttaakseen pirtsakkaa nisäkästä.
Radio-ohjattavan helikopterin turhaa kohtausta lukuun ottamatta elokuva pysyy hyvin liikkeellä, kun pyrstöttömän delfiinin uintiopetus ottaa takapakkia mitä yllättävimmiltä tahoilta. Vesialtaassa lillumisen ja parannuskeinojen kokeilun lomassa elokuvan henkilöt joutuvat pohtimaan perhe-elokuvalle keskeisiä draamakohtauksia, kuten miten välttyä pakolliselta kesäkoululta tai miten pelastaa vararikossa oleva eläinhoitola.
Elokuvan vihreät arvot esitetään lapsille söpösti, ilman silmille käyvää tuputusta. Samaa ei voi sanoa kolmiulotteisuudesta. Varsinkin elokuvan alussa on havaittavissa ylikorostunutta ja siksi epäluonnollista syvyysvaikutelmaa. Onneksi akvaarioefekti toimii paremmin lopun vedenalaisissa sukelluksissa.
Jos klassiset vesieläinelokuvat Free Willy (1993), Andre (1994) ja Flipper (1996) on jo koluttu loppuun, on Delfiinitarina oiva jatko samaan sarjaan.
Delfiinitarina -elokuvan traileri
Filmtrailer.com