Kaksi koditonta miestä kohtaa Barcelonassa kerrostalon rappukäytävässä etsiessään yösijaa ja he päätyvät jakamaan käytävän lattian. Aamulla toinen miehistä päättää seurata toista. Sattumanvaraisen kohtaamisen seurauksena alun perin Suomesta kotoisin olevan Ollin (Juha Kukkonen) ja akateemisen taustan omaavan Llucin (Raúl Llopart) välille alkaa muodostua syvä ystävyys, joka kuitenkin joutuu koetukselle alkoholi- ja mielenterveysongelmien alkaessa ottaa miehistä valtaa.
Jarmo Lampelan Don Quijote Barcelonassa alkaa hyvin perinteisenä draamakomediana epätodennäköisestä ystävyydestä, mutta se alkaa pikkuhiljaa saada traagisia piirteitä. Kumpikin sävy tarvitsisi hieman lisää persoonallista otetta, mutta näyttelijät tuovat niihin tarpeellista inhimillisyyttä. Juha Kukkonen ja Raúl Llopart ovat molemmat erinomaisia traagisissa mutta pidettävissä rooleissaan. Kaksikon väliseen kemiaan uskoo aidosti, mikä on elokuvan ehdottomasti suurin plussa.
Teos seuraa Ollin ja Llucin ystävyyttä eri ajanjaksoina. Elokuva on näin jaettu muutamaan eri osuuteen. Episodimainen rakenne tuo elokuvalle skaalaa, mutta sen vuoksi tarina tuntuu myös hajanaiselta. Elokuva tuntuu liian usein etenevän ilman varsinaista päämäärää. Tarinankerronnallisesti parhaiten toimii elokuvan viimeinen osuus, jolla on sinänsä selkein rakenne, mutta jonka koittaessa elokuva tuntuu jo vähän jumittuneen samojen aiheiden äärelle.
Osuuksissa on myös useita asioita, jotka jäävät kokonaisuudesta irrallisiksi. Tietynlainen slice of life -tyylinen kerronta on toki tämän kaltaisille elokuville ihan tyypillistä, mutta elokuvan hahmot ja maailma tarvitsisivat toimiakseen joko lisää persoonallisuutta tai selkeämpiä tavoitteita, jotka ajaisivat elokuvaa eteenpäin.
Teoksen yksi merkittävimmistä teemoista on alkoholismi, joka näyttäytyy Ollin tarpeena haudata oma masennuksensa viiniin. Elokuva kuitenkin kompuroi teemojensa kanssa tarinan juuttuessa hyvin samankaltaisiin kohtauksiin, joissa Olli kerta toisensa jälkeen löytyy pullon suusta, vaikka edellisen kerran piti olla viimeinen.
on Quijote Barcelonassa osoittaa sen, minkä takia addiktioista on usein hankala kirjoittaa käsikirjoituksia. On realistista, että alkoholin kanssa kamppailu on kivistä, mutta tarinankerronta lässähtää, kun elokuva ei tunnu edistyvän. Ollin hahmo tarvitsisi lisää syvyyttä, jotta hänen sisäistä kamppailuaan jaksaisi seurata paremmin. Tai sitten elokuvan vain pitäisi olla lyhyempi. Lähes kahden tunnin kestossa kokonaisuus uuvuttaa.
Don Quijote Barcelonassa on melko ristiriitainen tapaus. Sillä on selkeästi sydän paikallaan, mutta se ei ihan onnistu kanavoimaan sen lämpöä tehokkaaksi tarinaksi. Pääosat tekevät erinomaista työtä ja elokuvalla on tärkeää sanottavaa addiktiosta ja masennuksesta, mutta harmillisesti sen tarina ei vaan ihan kanna koko kestonsa aikaa.
Justus Elo
Don Quijote Barcelonassa -elokuvan traileri
