Downton Abbey

GENRE ENSI-ILTA 13.09.2019 TÄHDET

Sympaattinen mutta kiirehdityn oloinen jälleennäkeminen Downton Abbeyn kartanon vanhojen tuttujen kanssa tuskin aukeaa sarjaan tutustumattomille.

Downton Abbey, tuo aristokraattikartanon elämää kuvaava brittiläinen suursarja, päättyi kuuden tuotantokauden jälkeen vuonna 2016. Nyt vuosien jälkeen pääsemme palaamaan rakastetun Crawleyn perheen ja näiden palvelusväen pariin elokuvan muodossa.

Sarja päättyi Crawleyn perheen tyttären, lady Edithin (Laura Carmichael) häihin, joista elokuvan maailmassa on kulunut puolitoista vuotta. Vuonna 1927 kuningas Yrjö V (Simon Jones) ja kuningatar Mary (Geraldine James) ilmoittavat tulevansa vierailemaan Downton Abbeyhyn. Tämä saa sekä jaarlipariskunnan (Hugh Bonneville, Elizabeth McGovern), leskikreivitär Violetin (Maggie Smith), lady Maryn (Michelle Dockery) että palvelusväen aivan täpinöihinsä kuninkaallisissa valmisteluissa, eikä toilailuilta voida välttyä.

Tunnelma on samalla tavalla lämminhenkinen ja sympaattinen kuin sarjassakin ja elokuva on viimeisen päälle hiottua aikakauden pukudraamaa kuin mitä vain Downton Abbeyltä voi odottaa. Puvustus ja lavastus ovat totuttuun tapaan aivan tiptop, kuten roolisuorituksetkin ja on ihana nähdä kaikki sarjasta tutut näyttelijät rooleissaan. Jopa eläkkeelle jäänyt hovimestari Carson (Jim Carter) ja opettajaksi siirtynyt lakeija Molesley (Kevin Doyle) palaavat vanhoihin töihinsä kuninkaallisen vierailun ajaksi täydentäen elokuvan jo tupaten täyttä hahmokaartia.

Aivan uusiinkin hahmoihin päästään tutustumaan; kuningasparin lisäksi esimerkiksi leskikreivittären serkku lady Bagshaw (Imelda Staunton), tämän seuraneiti Lucy (Tuppence Middleton) sekä prinsessa Mary (Kate Phillips) tulevat hämmentämään hahmosoppaa entisestään.

Elokuva on mukava ylimääräinen lisä sarjan jatkeeksi ja ennen kaikkea hieno jälleennäkeminen vanhojen tuttujen kanssa, vaikka sarja sinänsä ei jäänyt kesken. Sarjan päättyessä suuri osa hahmoista löysi onnen, mutta osan kohtalo oli surumielinen tai jopa traagisen yksinäinen. Tämä elokuva on onnellinen loppu kaikille vanhoille ystäville. Erityisesti lady Sibyl Crawleyn lesken Tom Bransonin (Allen Leech) ja hovimestari Thomas Barrow’n (Robert James-Collier) sarjassa surumielisen yksinäisesti päättyneitä tarinoita jatketaan ilahduttavalla tavalla.

Elokuvan parissa saattaa tulla tippa linssiin esimerkiksi isoäiti-Violetin ja pojantytär Maryn liikuttavasta keskustelusta, mutta naurahdella saa sitäkin enemmän. Lämminhenkistä huumoria on yllättävän paljon ja vaikka sitä toki viljellään sarjassakin aika ajoin, elokuvassa huumori oikein korostuu. Erityisesti leskikreivittären ja paronitar Isobelin (Penelope Wilton) välistä lämminhenkistä nokittelua seuraa ilolla tätien ladellessa toisilleen kohteliaaseen pukuun verhottuja nokkelia solvauksia.

Niille, jotka eivät ole ennestään tutustuneet sarjaan, Downton Abbey -elokuva on todennäköisesti hämmentävä kokemus valtaosan elokuvan kestosta, sillä lukuisista henkilöhahmoista ja heidän mutkikkaista suhteistaan perille pääseminen on niitä selittämättä haastavaa. Elokuvassa on kuitenkin taidolla vältetty suoria viittauksia sarjaan, vaikka se sarjasta melko suoraan jatkaakin. Elokuvaan voi päästä kärryille, mutta siitä tuskin saa niin paljon irti kuin jos tuntisi hahmot ennestään. Tämä onkin tarkoitettu jatkumoksi sarjalle ja suunnattu sarjan vanhoille faneille.

Kuningasparin vierailu kartanossa antaa luontevat puitteet esitellä uuden tarinan, jossa ei tarvitse viitata sarjan tapahtumiin ja samalla pystytään toimivasti keskittymään koko talon väen kuulumisiin. Sarjassa on ollut ihmissuhdedraamaa vaikka mihin suuntaan; keskeisten henkilöiden kuolemia, lapsesta luopumista, sotaa, murhaoikeudenkäyntiä, salaisuuksia ja niin edelleen.

Elokuvankin tarinaan on yritetty ujuttaa vaikka mitä sivujuonia, joista olisi ollut aineksia vaikka kokonaiselle kaudelle ja tarina olisi todennäköisesti toiminut paremmin kokonaisena kautena. Nyt hurja liuta tapahtumia on pitänyt tiivistää pariin tuntiin, joten osa juonilinjoista on hätiköityjä, eikä niistä saada kaikkea irti. Elokuvassa on kiirehtimisen makua ja rytmin puolesta juonesta olisi voinut jättää jotain tapahtumia tai hahmoja poiskin.