Eragon sijoittuu tarunomaiseen Alagaesiaan, keskiaikaiseen valtakuntaan, jolla on eeppinen historia. Maata hallitsivat ja suojelivat uljaat lohikäärmeratsastajat, kunnes ylpeys ja petos tuhosivat heidät ja ilkeä kuningas Galbatorix (John Malkovich) nousi valtaistuimelle. Kurjuuteen ajautuneen maan kohtalo on kuitenkin muuttumassa, kun kapinalliset varastavat kuninkaalta sinisen kiven, joka joutuu tavallisen maalaispojan, Edward Speleersin esittämän Eragonin käsiin. Eragon yrittää aluksi vaihtaa kiveä ruoaksi, mutta havaitsee pian, että se on jotain enemmän kuin mitä paljas silmä kertoo. Kivi onkin lohikäärmeen muna, ja siitä kuoriutuu suurisilmäinen siivekäs, joka leimautuu poikaan.
Kiveä ja sen sisältöä etsii myös Galbatorixin ilkeä apulainen Durza (Robert Carlyle), joka taikavoimin pääsee selville Eragonin kotipaikasta. Nuoren pojan on jätettävä kotinsa ja lähdettävä karkumatkalle vanhan tarinankertoja Bromin (Jeremy Irons) matkaan. Selviää, että Eragonin Saphira-lohikäärme on lajinsa viimeinen, ja poika itse viimeinen lohikäärmeratsastaja. Brom yrittää johdattaa Eragonin turvaan valtakunnan viimeisten kapinallisten luo, mutta Durza houkuttelee Eragonia sivupoluille vangitsemansa Arya-neidon (Sienna Guillory) avulla.
Eragon on yksi modernin kirjallisuuden tunnetuimpia tuhkimotarinoita. Christopher Paolini alkoi 15-vuotiaana harrastusmielessä kirjoittaa fantasiakirjaa, jollaista hän itse olisi halunnut lukea. Pikku hiljaa harrastus muuttui vakavammaksi, kunnes Paolinin perhe muutaman vuoden kirjoittamisen, viilaamisen ja editoinnin päätteeksi päätti itse kustantaa kirjan ja markkinoida sitä kiertämällä Yhdysvaltojen kouluja ja kirjastoja. Eräs kirjan ostanut koululainen oli kirjailija Carl Hiaasenin poikapuoli, ja Hiaasen toimitti kirjan kustantajansa tietoisuuteen. Suurempaan levitykseen päätynyt kirja päätyi bestseller-listoille.
Kirjan osakseen saama positiivinen vastaanotto lienee ennemmin arvostusta nuoren kirjailijan päättäväisyydellä loppuun saattamaa projektia kohtaan kuin sen kirjallisten ansioiden ihailua. Teos lainaa rakenteessaan pitkiä pätkiä muista, paremmista teoksista. Sama ongelma on siirtynyt Eragonin elokuvaversioonkin. Siinä on hyvin vähän mitään, mitä ei olisi lajityypin aikaisemmissa elokuvissa jo nähty.
Tarinan kuljetuksessa näkyy alkuteoksen laatijan kypsymättömyys. Kerronnassa ei malteta käyttää rytmittäviä suvantokohtia, jotka mahdollistaisivat myös henkilöiden paremman taustoituksen ja kehityksen – tai niiden kantavuuteen ei uskalleta luottaa. Hahmot on nimittäin kirjoitettu niin yksiulotteisiksi, että edes Robert Carlylen ja John Malkovichin kaltaiset luonnenäyttelijät eivät saa niistä otetta, vaan heidät suorastaan tuhlataan. Carlylen panos hukkuu alleviivaavaan pahiksen ylinäyttelemiseen ja Malkovichin tekemisen puutteeseen. Eragon onkin täynnä itsetarkoituksellista toimintaa sisältäviä kohtauksia kuin tasolta toiselle siirtyvässä tietokonepelissä, jonka on korvattava ohuutensa menolla ja meiningillä.
Kaikkien moitteiden jälkeen on todettava, että Eragon näyttää hyvältä. Sen lohikäärme-efektit ovat suorastaan hienoja ja Saphiran istuminen ympäristöönsä lähes täydellistä. Se ei ole ihme, sillä ensimmäistä elokuvaansa ohjannut Stefen Fangmeier on aikaisemmin tehnyt efektejä moniin suurelokuviin alkaen Terminator 2- Tuomion päivästä (1991) ja Jurassic Parkista (1993) aina Master and commander: maailman laidalla (2003) ja Lemony Snicketin surkeiden sattumusten sarja (2004) -elokuviin.
Ensikertalainen Edward Speleers ei vielä osaa näytellä kuin korkeintaan äänenvoimakkuutta vaihtelemalla, mutta salskea nuorukainen täyttänee ulkoisesti kohderyhmän sankarin mitat. Parhaista roolisuorituksista vastaavat elokuvan alkupuolta kannatteleva Jeremy Irons Eragonin mentorin roolissa sekä haltiaprinsessaa ja taistelijaa esittävä Sienna Guillory.
Hurjimpienkin taisteluiden leikkaaminen verettömäksi silpuksi on mahdollistanut K–11 -ikärajan, vaikka jotkut kohtaukset sen mahdollistaman yleisön alarajoilla oleville jäsenille ehkä hieman hurjia ovatkin. Onkin todettava, että vaikka Eragon ei vähänkään vanhempaa fantasiaelokuvien ystäviä pahemmin hätkäytä, sitä olisi varmasti kymmenkesäisenä katsonut huuli pyöreänä ja puhunut jälkeenpäin ”parhaasta elokuvasta ikinä”.