Exodus: Gods and Kings

/ / GENRE ENSI-ILTA 26.12.2014 TÄHDET

Cecil B. DeMillen vuonna 1956 ohjaama Kymmenen käskyä on kaikkien aikojen Raamattu-spektaakkeli, jonka asettamaa esimerkkiä Ridley Scottin Exodus: Gods and Kings seuraa hyvin uskollisesti. Kun jo Kymmenen käskyn käsikirjoittajat perustivat työnsä Raamattuun ja muutaman muuhun kirjaan, tuntuu uskomattomalta, että Exoduksen kirjoittaminen olisi vaatinut peräti neljän miehen alkuperäistä työtä!

Exodus hyppää yli Mooseksen lapsuuden, jossa joesta pelastettu poika kasvatetaan faaraon hovissa. Samoin se unohtaa Kymmenen käskyn ihmissuhdemelodraaman, jossa Mooses virittelee lemmensuhteita hovissa ja löytää perheen, joka pelasti hänet heprealaislasten joukkomurhalta toimittamalla hänet vauvana egyptiläisten huostaan. Ihmissuhdekoukerot ovat ehkä Raamatun kannalta toissijaisia, mutta niiden katoamisen myötä Mooseksen tarinasta häviää myös hyvin paljon lämpöä ja sydäntä.

Minkä Exodus inhimillisyydessä häviää, sen se ulkoasussa voittaa. Maisemat ovat karuudessaan hienoja, faaraon kaupunki mahtava ja orjien massiiviset työleirit ja kortteerit ankeudessaankin massiivisen näyttäviä. Tietokoneet ovat raksuttaneet ylikierroksilla, ja Scott peittoaa DeMillen Egyptiä piinaavien vitsauksien Raamattua lähempänä olevalla lukumäärällä ja laajuudella. Jumalan kammottavatkin kiroukset on toteutettu juuri oikein: niissä ei ole säästelty vaivaa, mutta silti ne esitellään pääasiassa niiden inhimillisellä vaikutuksella.

Christian Bale on oma luotettava itsensä periaatteen miehenä, joka saa kuulla, ettei olekaan jalosukuinen vaan halveksitun orjakansan jälkeläinen. Heti perään status muuttuu Jumalan rekrytoimaksi valitun kansan pelastajaksi. Ei ihme, että jälkimmäiselle käänteelle tarjotaan mahdollisuutta ainoastaan Mooseksen oman pään sisällä tapahtuvana – vaikka se tekisi koko elokuvan kaaresta melko järjettömän ja egyptiläisistä todella huonosta tsäkästä kärsivän kansan.

Voi silti kysyä, onko ikoninen Mooses oikea henkilö esitettäväksi metodiangstisen sisäisen tuskailun kautta, vai olisiko charltonhestonmainen raamatullinen patsastelu riittänyt. Kun Mooses kärvistelee ja tekee loppujen lopuksi yllättävän vähän mitään raamatullista, mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousee Joel Edgertonin esittämä Yul Brunner… tai siis Ramses II. Hän on tällaisten tarinoiden perinteinen mulqvist, ja tuo siten tarinaan sen kaipaama intohimoa. Ben Kingsley ja erityisesti Sigourney Weaver saavat niin vähän tekemistä, että heidän nimillään ratsastaminen täyttää jo huijauksen tunnusmerkit.

Kolmiulotteisuus elokuvassa on kömpelöä ja jälleen kerran käytännössä melko turhaa. Parhaiten se toimii hienoissa ilmakuvissa, joihin 3D tuo lisäsyvyyttä. Silti pitäisi olla laki, joka kieltää hankalat lasit vaativan tekniikan käytön kaksi ja puolituntisissa elokuvissa!


Aiheeseen liittyvät elokuvat