Suurkaupungissa varttunut Ren McCormack (Kenny Wormald) muuttaa äitinsä kuoleman jälkeen setänsä perheen huomaan pieneen Bomontin maalaiskaupunkiin. Ren havaitsee pian, että paikkakunnalla ei sakon uhalla kannata edes huudattaa autostereoita, sillä käytännössä kaikki nuorisoa kiehtova hauskanpito tanssimisesta alkaen on kielletty. Osa Bomontin nuorista on alistunut lain edessä, osa ei voi odottaa poispääsyä tiukkapipoisesta kotikylästään.
Aikuiset eivät kuitenkaan voi mitään sille tikanpojan puuhun ajavalle luonnonvoimalle, että teinien kuuluu ilman alkoholiakin kerääntyä yhteen hytkymään musiikin tahtiin kuin horot ilman strippitankoa. Silti koko yhteisö sen kapinallisemmat yksilöt mukaan lukien kulkee varpaillaan varoen vanhojen, vain muutaman vuoden takaisten traumojen aiheuttamien haavojen aukeamista. Ulkopuolisena Ren on ainut, joka uskaltaa ja kehtaa kyseenalaistaa hetken mielenkuohussa säädettyjä lakeja.
Vastaansa Ren saa virkavallan paikkakunnan virkaintoisesta poliisista uuden koulun rehtorin kautta ilonpitokiellon masinoineeseen pastoriin (Dennis Quaid). Viimeksi mainittu on surussaan ja vihassaan kadottanut kontaktinsa tyttäreensä, josta on tullut paikkakunnan villikko. Kapinallinen Ariel (Julianne Hough) kiinnittää huomionsa auktoriteeteille vastaan sanovaan uuteen tulokkaaseen, mikä ei tietenkään miellytä hänen kilpa-ajajapoikaystäväänsä.
Koska kyseessä on vuoden 1984 samannimisen musikaalin uudelleenfilmatisointi, puhkeavat elokuvan nuoret tuon tuostakin tanssimaan rytmikkään musiikin tahtiin yksin, pareittain tai ryhmissä. Alkuperäisen luokkaa olevia uusia hittejä ei kuulla, mutta muutama vetävä kappale tehnee hyvää rivitanssin imagolle. On myös vaikea kuvitella, että uutuudesta singahtaisi tähtitaivaalle Kevin Baconin, Sean Pennin ja Sarah Jessica Parkerin kaltaisia kiintotähtiä kuten Footloosesta aikoinaan.
Kapinointiteemasta huolimatta meno on hyvin kilttiä, ja vähäiset konfliktit ratkeavat kuin itsestään. Tarinan taustalta on aistittavissa syviä vesiä, mutta elokuvan ratkaisut pyörivät enemmän oireiden kuin niiden aiheuttajien ympärillä. Keveydestään huolimatta tai sen ansiosta Footloose-uusinta jaksaa pitää yllä mielenkiintoa koko kestonsa ajan. Se on yhtä aikaa sympaattinen ja hölmö, huvittava ja nolottava, idealistinen ja matalaotsainen – vähän kuin kuvaamiensa teinien elämä, joka voi olla vaikeaa, kun kukaan ei ymmärrä.
Jouni Vikman