Outoa mutta totta: on kulunut tasan kymmenen vuotta Mel Gibsonin edellisestä ohjauksesta. Apocalypton ensi-illan jälkeen hänestä tuli lööppien vakiokamaa. Syytteitä rattijuoppoudesta sekä perheväkivallasta ja kissavideoita nopeammin netissä leviäviä rasistisia raivonpurkauksia. Näytti siltä, että entisestä maailman suurimmasta tähdestä oli tullut… entinen. Eipä mennä asioiden edelle.
Pearl Harbourin jälkeen Desmond Doss (bambimainen Andrew Garfield) päättää liittyä armeijaan. Asiassa on vain yksi mutta, joka aiheuttaa yksikön kersantille (Vince Vaughn) harmaita hiuksia. Doss on adventisti ja kieltäytyy kantamasta asetta, saati käyttää sellaista. Suurin osa kovaksi keitetyistä sotilaista haluaisi eroon Dossista, mutta hän on järkähtämätön ja saa lopulta luvan palvella lääkintämiehenä. Pelkurina pidetty ja jatkuvasti simputettu mies päätyy keskelle helvettiä: Okinawaan.
Ricky Gervais onnistui mahdottomassa 68. Golden Globe -gaalassa – hän hätkäytti useampia ihmisiä kuin tavallisesti. ”Seuraava juontajamme on kaunis, lahjakas… ja juutalainen, ilmeisesti”, Gervais sanoi vaivoin hilliten tyytyväistä virnettään. ”Mel Gibson kertoi sen minulle. Hänellä on pakkomielle.”
Se saattoi olla hetki, jolloin Gibson virallisesti muuttui kansainvälisestä tähdestä persona non grataksi. Alalla, joka arvostaa poliittista korrektiutta yli kaiken, moinen leima on yleensä yhtä kuin kuolemantuomio. Kysykää vaikka Lars von Trieriltä.
Silti, kuten Woody Allenin tapauksessa, ihmiset jaksoivat ylistää jokaista uutta Gibsonin elokuvaa ”paluuksi suuruuteen”. Ja kuten Woody Allenin tapauksessa, yleensä kyse oli vain toiveajattelusta. Edge of Darkness tai The Beaver eivät olleet riittävän hyviä saadakseen ihmiset rakastumaan taas Gibsoniin. Mutta nyt…
Hacksaw Ridgen myötä Gibson on mahdollisesti vihdoin päässyt hiipimään kohti kauan odotettua sovitusta. Ei siksi, että kyseessä olisi mestariteos – tositapahtumapohjainen teos on niin mahtipontinen, että se saa kiemurtelemaan tuolissa – mutta se korostaa hänen kykyään ohjata toimintaa. Historialliset tosiasiat ovat aina olleet Gibsonille lähinnä ehdotuksia, mutta kun Desmond viimein pääsee sotaan, Hacksaw Ridge syttyy liekkeihin. Siitäkin huolimatta, että Gibson on varmaan maapallon ainut ihminen, joka tekee elokuvan rauhaa rakastavasta miehestä, joka potkaisee ilmassa lentävää kranaattia kuin olisi jalkapallon maailmanmestaruuskisoissa.
Kiihkeänä katolisena Gibson ei koskaan ole piilotellut konservatiivisia näkemyksiään. Ja miksi olisi? The Passion of the Christ oli ilmestymisvuotensa suosituimpia elokuvia. Kyllä, heti Spider-Manin ja Shrekin jälkeen. Kuka olisi kuvitellut, että ristiinnaulitseminen myy popcornmättöä.
Hacksaw Ridge on selvästi suunnattu samalle yleisölle, joka ryntäsi katsomaan Jim Caviezelia puhumassa arameaa. Kaiken kaikkiaan se ei ole elokuva sodasta – se kertoo uskosta. Vaikka Desmond Doss ei koskenutkaan kivääriin, hän pelasti 75 haavoittunutta sotilasta (itse hän pitää lukua liioiteltuna, koska ilmeisesti hän pelasti ”vain” 50), mikä teki hänestä ensimmäisen kunniamitalin saaneen aseistakieltäytyjän. On helppo nähdä mikä materiaalissa on viehättänyt Gibsonia. Harmi, että hänen pitää olla niin hiton paavillinen.
Nuoret näyttelijät, mukaan lukien Gibsonin Milo-poika ja puolet Point Break -uudelleenfilmatisoinnin väestä, tekevät parhaansa tuodakssen kaavamaiseen tarinaan lämpöä. Jonkun olisi vain pitänyt sanoa Vince Vaughnille, että Full Metal Jacketin R. Lee Ermeyn kanavoiminen tarkoittaa muutakin kuin vain TOSI KOVAA HUUTAMISTA. Siltikin, Hacksaw Ridge on epäilemättä Gibsonin henkilökohtaisin projekti vuosiin. Ilmeisesti kaikki tosiaan ovat pelastettavissa. Halleluja!