Suomi elää metsästä, niin on toistettu jo pitkään. Käytännössä se on tarkoittanut metsän taloudellista hyödyntämistä tavalla tai toisella. Sen rinnalle on viime vuosina yhä enemmän noussut ajatus, että metsän hyötykäyttö tappaa. Ensin eläimiä ja kasveja luonnon monimuotoisuuden katoamisen myötä. Sitten sen seurauksena koko maailman ja ihmiskunnan – ei välttämättä tässä järjestyksessä.
Kokeneen kotimaisen dokumentaristi Virpi Suutarin Havumetsän lapset -elokuvassa tavataan ryhmä nuoria ihmisiä, jotka yrittävät muuttaa vallitsevaa tilannetta. Siihen he pyrkivät niin rauhanomaisen tiedonvälityksen kuin passiivis-aggressiivisen Elokapina-toiminnan kautta.
Vaikka dokumentti ei suoranaisesti demonisoi metsäteollisuutta ja sen parissa työskenteleviä, se on selvästi puolensa valinnut. Kirkasotsaiset aktivistit paiskivat töitä luonnon puolesta ja ovat samalla yhtä sen kanssa.
Paikoin Havumetsän lapset – nimeään myöten – uhkaa horjahdella alueelle, jossa itseni kaltainen keski-ikäinen jäärä saattaa pudistella päätään puunhalaajaituhipeistä puhisten. Mutta jos pystyy ylittämään moisen maailmankatsomuksellisen kynnyksen, dokumentti avaa aivan uudenlaisen maailman. Sen esittelemät nuoret kokevat luonnon ja erityisesti metsän uskomattoman monella tasolla mikroskooppisen maailman kauneudesta isojen kokonaisuuksien vaikuttavuuteen.
He myös kokevat sen useammilla aisteilla katsellen, haistellen, kosketellen ja maistellen. Se on selvästikin heille nuoruuden ehdottomuuden ohella lähde voimalle ja rohkeudelle, jota itsensä alttiiksi asettaminen vaatii.
Sen rinnalla vanhemman sukupolven suhtautuminen on yhtä aikaa huvittavaa ja surullista. Kun yksi aktivisteista yrittää selostaa metsätyömiehenä toimineelle sukulaiselleen, että metsästä voi saada rahaa myös rauhoittamalla sitä, on reaktio: ”Mutta sittenhän puu menee hukkaan!” Vanha jääräkin voi samastua turhautumiseen, jota luonnon ja oman tulevaisuutensa puolesta huolta kantavien nuorten on pakko tuntea.
Jouni Vikman