Hytti nro 6

/ / / GENRE ENSI-ILTA 29.10.2021 TÄHDET

Matka, jonka ei haluaisi päättyvän vaikka penkki on epämukava ja haisee todella pahalle.

Juho Kuosmasen toinen pitkä elokuva voitti Cannesin kakkospalkinto Grand Prix’n, mikä on tietty mukavaa, mutta tässä totuus: ilman moista, Asghar Farhadin A Heron kanssa jaettua validointiakin se olisi ollut yksi festivaalin parhaista.

Ykköslistan tähtitekijät ja festivaalijohtajien nostatukset upeista elokuvista, joita pandemia vain oli siirtänyt vuodella, osoittautuivat tyhjiksi lupauksiksi. Tunnetut nimet toivat paikalle kaikkea muuta kuin mestariteoksia – Kuosmanen toi sydäntä.

Kuten toinen pandemiahitti Yhdet vielä myös osoitti, se on jotain mitä välillä oikeasti tarvitaan. Otetaan nippu ongelmaisia ihmisiä, joita ohjaaja kohtelee huolella, annetaan heille hetki yhdessä olosta kumpuavaa lohtua, eikä muuta tarvita.

Tanskalaisen baarin sijaan Kuosmasen elokuvassa suomalaisopiskelija Laura (Seidi Haarla) on matkalla Murmanskiin tutkimaan muinaisia kalliopiirroksia – mikä elokuvamääränpäiden mittakaavalla on melkein naurettavaa – samalla kun venäläinen kaivosmies Ljoha (Juri Borisov) nauttii maustekurkkuja töitä odotelleessaan. Eikä vain niitä, sillä junassa, jossa Vaihtokaupat-elokuvaa lainataksemme on jo tarpeeksi juoppoja, Ljoha tekee parhaansa pysyäkseen kärjen tuntumassa.

Se tarkoittaa, että aluksi hän tuntuu myös uhalta – vaikkakin hieman vähemmän kuin Rosa Liksomin romaanissa, jossa mies on huomattavasti vanhempi. Kukapa haluaisi nukkua samassa hytissä kännisen, aggressiivisen kundin kanssa. Miten pelottavasta lähtökohdasta siirrytään kamuelokuvaan, jossa on jopa vihjaus romantiikkaa tai ehkä vain yksinäisyyden aiheuttamaa harhaa, on temppu, jonka salaisuutta ei hevillä ratkota.

Ihmissuhteet muuttuvat elokuvissa. Romanttisissa komedioissa ensin vihataan toista, sitten rakastutaan ja kun ei enää ole muuta tekemistä, keksitään jokin konflikti. Lauran ja Ljohan tapauksessa mikään ei ole selvää. Se saattaa johtua kielestä tai siitä, että he eivät itsekään tiedä, mutta silti suhteen evoluutioon uskoo. Paitsi ehkä sitä yhtä turhaa askelta loppupuolella, koska Kuosmanen ei vaikuta ohjaajalta, joka tunnin kuiskailun jälkeen tuntisi tarvetta huutaa. Mutta se on vain pieni harha-askel, jonka voi pistää mökki- tai hyttihöperyyden piikkiin.

Huutamisesta puheen ollen, tällaiset pienimuotoiset tapaukset tuppaavat jäädä vaille ansaitsemaansa huomiota. Ne eivät ole tarpeeksi shokeeraavia tai poliittisesti ristiriitaisia luodakseen otsikoita. ”Onhan se hyvä, mutta ei se mitään voita”, totesi alan amerikkalaisen huippujulkaisun toimittaja vain päivää ennen palkintoseremonioita. Jotka kieltämättä voitti autoa paneskeleva nainen.

Kaikkihan haluavat julistaa jotain. Mutta joskus se voi olla vain huomio siitä, että välillä sitä vain tapaa jonkun, sillä on merkitystä ja sitten matka jatkuu. Riittää tieto siitä, että jaettu hetki on tehnyt maailmasta aavistuksen paremman paikan.

Jää nähtäväksi, muodostuuko Hytistä yhtä ikimuistettava kuin Hymyilevästä miehestä, joka edelleen herättää keskusteluja siitä, oliko päähenkilö voittaja vai häviäjä, ja onko tärkeämpää voittaa naisen sydän kuin ottelu. Selvää on kuitenkin, että vaikka Borisov on hyvä, Haarla tekee vaikutuksen nuorena esiintyjänä, jolta ei malta odottaa lisää näyttöjä. Hän tuntuu pystyvän sulautumaan rooliin ja välittämään kaiken tarvittavan: sydänsurut ja ärsyyntymisen, puhumattakaan täysin itsekeskeisyydestä vapaasta olemuksesta, joka saa uskomaan, ettei hän ole nukkunut tai peseytynyt päiväkausiin.

Kuosmanen ei ehkä koskaan paljasta kaikkea, mutta on helppo uskoa, että hänen näyttelijänsä pysyivät siinä hiton junassa kunnes oli aika purkaa näyttämö ja mennä kotiin. Kumpikin vaikuttaa rättiväsyneeltä.

Parhaiden elokuvien sanotaan kuvastavan omalla tavallaan sitä, mitä maailmassa tapahtuu, ja Hytti todellakin vaikuttaa karanteenielokuvalta. Kaksi ihmistä on pakotettu yhteen hyvässä ja pahassa, ja hiljalleen he oppivat luomaan omat rajansa. Se ei ole helppoa, mutta heidän hyttikaverinaan on jatkuvasti myös lempeää huumoria.

”Mitä synkemmäksi Kaurismäki kävi ihmisenä, sitä hellempiä hänen elokuvistaan on tullut”, kirjoitti eräs toimittaja. Kukaan ei halua tulla verratuksi kolleegaansa, mutta Kuosmanen on jo ylittänyt Kaurismäen hellyyden ilman – toivoaksemme – sukellusta synkempään puoleensa.

”Olen liian hermostunut sanoakseni mitään”, hän totesi ujosti 11 vuotta vanhassa klipissä vastaanottaessaan palkintoa Taulukauppiaat-lyhytelokuvastaan (myös Cannesissa). Hän painaa mikrofonin rintaansa paljastaen kaikille sydämensä kiihtyneen sykkeen. Tässäkin, kaikki on kiinni sydämestä.

Marta Bałaga


YouTube video