Espanjalaiselokuvan Hyvä pomo nimihahmoa, vaakatehdasta pyörittävää pomoa esittää Javier Bardem. Bardem näyttelee pääosaa kolmessa muussakin ohjaaja-käsikirjoittaja Fernando León de Aranoan neljästä Suomessa valkokangaslevitykseen päässeestä elokuvasta. Edelliset ovat vuoden 2002 Maanantain auringossa sekä vuonna 2017 ilmestynyt Rakastin Pabloa, vihasin Escobaria. Se neljäs de Aranoan meilläkin nähty elokuva on vuoden 2015 komedia A Perfect Day.
Bardem on myös toiminut tuottajana de Aranoan elokuvissa, ja jotenkin Hyvästä pomosta välittyy, että ohjaaja ja näyttelijä ovat täydellisesti samalla aaltopituudella. Lopputulos pysyy täydellisesti kasassa uskomattomampienkin käänteiden aikana – mutta samalla se pitää katsojaa etäällä päähenkilöstä.
Hyvää pomoa katsoessa tulikin useampaan otteeseen ajatelleeksi, miten vastaava tarina olisi kerrottu Suomessa. Oli helppo kuvitella, että tehtaanjohtajan kujanjuoksu kohti arvostettua yhteisöpalkintoa olisi meillä ollut känninen farssi eikä sivistynyt, viininsiemailun sävyttämä juonittelu. Paikoin hillittyyn menoon olisi – ehkä yllättävää kyllä – kaivannut täkäläistä rahvaanomaista energiaa.
Bardemin esittämä Julio Blanco pyörittää pientä mutta menestyvää vaakatehdasta. Mahdollisuus voittaa paikallinen, kaikin puolin erinomaisesti toimivalle yritykselle luovutettava palkinto sysää pomon elämän pois tasapainosta. Hän kun saattaa olla hyvä pomo, joka luotsaa yritystään menestykseen, mutta ei välttämättä hyvä ihminen – ja se kaikki tuntuu kaatuvan päälle juuri tällä ratkaisevalla viikolla.
Harmillisesti katsoja ei oikein saa otetta siitä, millainen ihminen Blanco on silloin, kun hänen elämäänsä ei ohjaa sarja ratkaistavia kriisejä. Selvää on vain, että alaisuudessaan olevien nuorten naisten seksuaalista saalistusta harrastava likainen vanha mies ei ole kovin moraalinen ihminen. Toisaalta osa ongelmista ei tunnu olevan hänestä johtuvia. Meille ei kerrota, mikä on tehtaan ulkopuolelle tökerön mielenosoituksen pystyttävän entisen työntekijän potkujen syy. Aviokriisin vuoksi firmaa vahingoittavaa työnjohtajaa Blanco kohtelee puolestaan pitkään liiankin lempeästi.
On myös vaikea hahmottaa, mikä komediaksi kuvaillussa elokuvassa pitäisi olla hauskaa sen lisäksi, että Blanco yrittää hallita useita yhtä aikaa päälle kaatuvia asioita. Niistä kun ei muutamaa hauskaa dialogia lukuunottamatta oikein revitä huumoria.
Lopussa elokuva menee kunnon Kummisetä-moodiin, mikä onnistuu säväyttämään katsojaa ja antaa kuvaa siitä, että koko elokuva on yhtä erittäin, erittäin mustaa komediaa siitä, miten maailma oikeasti pyörii. Valitettavasti siinä vaiheessa elokuva sitten loppuukin kuin seinään.
Kaiken hauskuus on varmaan ollut selkeänä käsikirjoituksen kirjoittaneen ohjaajan mielessä. Katsojalle hän ei kuitenkaan anna matkan varrella tarpeeksi johtolankoja, vaikka niitä lopussa kiitettävän loogisesti yhteen solmitaankin. Joskus kännisellä örvellyksellä olisi puolensa.
Jouni Vikman