Itse ilkimys

GENRE ENSI-ILTA 15.10.2010 TÄHDET

Itse ilkimys oli eräs kesän animaatiohiteistä Yhdysvalloissa, eikä tällä kertaa aivan syyttä. Steve Carellin ja Jason Segelin kaksintaistelun varaan rakentuva seikkailu viihdyttää, vaikka ei ääneen naurattaisikaan.

Gru (Carell) on belalugosilaisella aksentilla polemoiva superrikollinen, jonka mestarivarkauksiin lukeutuu mm. Times Squaren valtavan valotaulun anastaminen. Kun isänsä rahoilla elävä nörttipoika Vektori (Segel) onnistuu kähveltämään Egyptin valtavat pyramidit, jää Gru auttamatta kakkoseksi: jotain täytyisi keksiä, jotta maine ei menisi.

Ratkaisu on tietenkin kaapata kuu taivaalta. Apunaan Grulla on uskollinen lauma pieniä yksisilmäisiä alamaisia (jotka puhuvat ohjaajien heille kehittämää kieltä) ja puolikuuro tiedemies, tohtori Nefario (Russell Brand). Avukseen kriminaali juonittelee myös kolme orpotyttöä, Margon, Edithin ja Agnesin, jotka tämä adoptoi valeidentiteetin suojin.

Suurin haaste on varojen kerääminen: Gru tarvitsee operaatioonsa raketin, mutta ilkimyksille suunnattu pankki (ent. Lehman Brothers) ei anna lainaa heppoisin perustein. Rikollisen täytyy ensin saada anastettua Vektorin omistama kutistussäde, joka on oleellinen komponentti suurjuonessa. Tämä edellyttää nörttipojun huippusuojeltuun kotipesään livahtamista.

Grun ja Vektorin välisestä kamppailusta nyhdetty fyysinen komiikka on aidosti tuoretta ja kekseliästä. Kun Gru yrittää päästä sisään Vektorin päämajaan, on ilmeisenä innoittajana Spy vs. Spy -sarjakuva. Paljon lainaillaan myös 60-luvun agenttirainoista.

Itse ilkimyksen maailma on muutenkin hurmaava: Grun kotitalo tuo mieleen Addams Familyn, ja jäädytyspyssyn kaltaiset keksinnöt tarjoavat alati uusia yllätyksiä. Animaatio on notkeaa ja sopivan tyyliteltyä – 3D tuo siihen oman lisänsä, vaikka ei mitenkään pakollinen olekaan.

Toiminnallisen kuoren alta paljastuu emotionaalinen ydin, Grun hahmon kompleksisuus ilmenee lyhyiden takaumien kautta. Adoptoidut orpotytöt näyttelevät keskeistä roolia rikolliskuvan purkamisessa: julman fasaadin takaa nousee epävarma pikkupoika, jolle äiti (Julie Andrews) ei koskaan antanut tarvittavaa huomiota. Kohtaukset tyttöjen kanssa ovat aidosti koskettavia, ja erityisesti nuorin mukuloista on niin pirullisen suloinen, ettei katsoja voi olla liikuttumatta. Kovin harva länsimainen animaatio yltää samanlaiseen efektiin.

Ääniraita on poikkeuksellisen tyylikäs: 60-lukulaisia vakoojasävellyksiä rytmittää elokuvan tunnusmelodia, flegmaattisesti tamppaavan basson varaan rakentuva hip hop -jumitus. Musiikista vastaa supertuottaja Pharrell Williams.

Hieman laihaksi itse tarina jää. Keskeinen motiivi on simppeli, kuun varastaminen, joten juonilangan ympärille on täytynyt kehittää oheistoimintaa, kuten huvipuistovierailu, jolla esitellä 3D-tekniikkaa.

Episodi ei silti tunnu turhalta, sillä se pohjustaa sitä, mikä tarinassa lopulta on oleellisinta: orpotyttöjen positiivista vaikutusta sulkeutuneeseen Gruhun. Tämä kehityskulku on se, joka tekee Itse ilkimyksestä enemmän kuin osiensa summan – siis aidosti koskettavan animaatiokohelluksen.

Anton Vanha-Majamaa

Tähdet: ★★★

Itse ilkimys – Traileri




Filmtrailer.com


Aiheeseen liittyvät elokuvat