Jack Reacher: Paluu päämajaan

GENRE ENSI-ILTA 21.10.2016 TÄHDET

Lee Child on vuodesta 1997 alkaen kirjoittanut jo 21 Jack Reacher -jännäriä, eli niitä on ilmestynyt tasaiseen vähintään yksi vuodessa -tahtiin. Lisäksi hahmo on seikkaillut useassa novellissa. Kyseessä ei siis ole mikään ajan kanssa kypsytelty korkeakultturinen teossarja, vaan rehellistä kioskikirjallisuutta, joka toistaa hyväksi havaittua kaavaa. Suurimmassa osassa niistä entinen upseeri kiertää Yhdysvaltoja ja joutuu erehdyksen tai lavastuksen vuoksi syytetyksi murhasta – välillä niin käy vaihtelun vuoksi jollekulle muulle, jonka syyttömyyttä Reacher ryhtyy todistamaan. Salapoliisityö tapahtuu pääasiassa nyrkein.

Jack Reacher: Paluu päämajaan -elokuvassa sankari havahtuu vasta hoidettuaan erään tapauksen armeijan avustuksella onnellisesti loppuun siihen, että hänen kontaktiupseerinsa onkin itse asiassa mukavan äänen omaava nainen. Koska päämäärättä ympäri Yhdysvaltoja ajelehtiva Reacher ei sen kummempaa motivaatiota tarvitse, hänen vaeltelunsa alkaa suunnata kohti majuri Susan Turnerin (Cobie Smulders) asemapaikkaa.

Sinne saavuttuaan hän saa kuulla tämän joutuneen pidätetyksi vakoilijana. Saman tien Reacher itse joutuu tarkkailun alaiseksi ja ihmisiä alkaa kuolla. Eikä siinä vielä kaikki; joku nainen on nostanut armeijaa vastaan elatusapukanteen väittäen olevansa Reacherin jo teini-ikäisen tyttären (Danika Yarosh) äiti.

Reacherit ovat mutkatonta toimintaviihdettä. Kovanyrkkinen mutta tarvittaessa kaikkitietävän näppärä päähenkilö tunkeutuu tarkoin vartioituihin laitoksiin niin uskottavan oloisesti ja mainiosti koreografioidusti, että valtavia juoniaukkoja ei viitsi miettiä kuin jälkeenpäin – jos silloinkaan. Reacher on niin tarkkanäköinen, että voi pahoinpidellä rauhallisesti tuolissaan istuvia sattumanvaraisia ihmisiä, koska nämä näyttävät siltä, että voisivat olla pahan jättiyrityksen palveluksessa – ja hän on oikeassa!

Jännityskirjojen maailmassa Reacherin erottaa tusinasankareista hänen poikkeuksellisen suuri ja lihaksikas kokonsa. Voimakkaan mutta lyhyehkön Tom Cruisen valitseminen parimetrisen korston rooliin onkin herättänyt kritiikkiä. Kieltämättä Cruise joutuu ponnistelemaan muutamissa kohtauksissa, joissa hän esittää periaatteellista yrmyä, joka ei päästä sisimmässään vellovia tunteita pintaan. Niihin tarvittaisiin moniulotteisempi näyttelijä. Cruise onkin ennemmin tähti kuin näyttelijä, ja hän tuo rooliin onnistuneesti koko tähtikarismansa tehden hahmosta onnistuneesti omansa.

Tuttuun tyyliin itseään hyvän näköisenä kipittäjänä pitävä tähti on sirotellut toiminnan joukkoon runsaasti juoksemista sisältäviä kohtauksia. On silti puhtaasti Cruisen ansiota, että kuluneita toimintakliseitä kierrättävää ja mutkia suoriksi vetävää Paluu päämajaan -elokuvaa ei missään nimessä halua haukkua väsyneeksi.