Kulttihetki: Ilmaiskatselussa uskomaton toimintasekoilu – 80-luvun ylilyöntien juhlaa

Kömpelö, kiehtova ja vastustamattoman viihdyttävä.

Julkaistu:

Gil Bettmanin ohjaama Never Too Young to Die on yksi vuoden 1986 omituisimmista ja kiehtovimmista tuotannoista. Elokuva syntyi yrityksenä hyödyntää James Bond -elokuvien suosiota tarjoamalla yleisölle nuorekkaampi, lähes teini-ikäisille suunnattu versio herrasmiesvakoojasta aikana, jolloin virallinen 007-sarja eli suvantovaihetta Roger Mooren ja Timothy Daltonin välillä. Vaikka elokuva oli tuotannollisesti kunnianhimoinen ja kokosi yhteen nimekkään, joskin epätavallisen näyttelijäkaartin, se oli täydellinen kaupallinen epäonnistuminen. Tästä huolimatta teos on vuosikymmenten kuluessa noussut unohdetusta flopista arvostetuksi ja analysoiduksi kulttiklassikoksi, päätyen listalle yhtenä 1980-luvun ”parhaista huonoista elokuvista”.

Never Too Young to Die oli itsenäisen Paul Entertainment -yhtiön ja sen johtohahmon Steven Paulin kunnianhimoinen hanke. Paul, joka toimi elokuvan tuottajana, tarinan luojana ja yhtenä käsikirjoittajista, näki markkinaraon vakoojaseikkailulle, joka puhuttelisi nimenomaan nuorempaa yleisöä. Tuotannon keskeisenä tavoitteena oli lanseerata uusi ”nuori Bond” -franchise, joka yhdistäisi perinteisen agenttijännityksen, 1980-luvun alun nuorisokomediat ja nousevan toimintaelokuvan trendit. Tämä visio heijastui tuotannon kaikissa vaiheissa markkinoinnista roolitukseen, ja sen tarkoituksena oli luoda sankarista, Lance Stargrovesta, uusi amerikkalainen sankari.

Ohjaajaksi valitulla Gil Bettmanilla oli vankka tausta 1980-luvun suosittujen televisiosarjojen parissa. Hän oli ohjannut jaksoja muun muassa sellaisiin toiminnallisiin hitteihin kuin Ritari Ässä (Knight Rider) ja The Fall Guy. Hänen kokemuksensa nopeatempoisesta ja visuaalisesti kekseliäästä kerronnasta katsottiin sopivan täydellisesti elokuvan tarvitsemaan vauhtiin. Bettmanin tyyliä on myöhemmin luonnehdittu erinomaiseksi oppitunniksi visuaalisesta tarinankerronnasta, vaikka itse elokuvan kerronnallinen eheys kärsi useista käsikirjoitusmuutoksista.

Never Too Young to Die rakentuu perinteisen kostoasetelman ja sankarimyyttiin kasvamisen ympärille, mutta se tekee sen tavalla, joka rikkoo jatkuvasti genrerajoja. Elokuvan juoni keskittyy Lance Stargroveen (John Stamos), joka on huipputason telinevoimistelija ja opiskelija. Hänen isänsä, Drew Stargrove (George Lazenby), on etäinen hahmo, jonka Lance uskoo olevan tavallinen liikemies. Tosiasiassa Drew on Yhdysvaltojen huippuvakooja, eräänlainen ”00-agentin” vastine, jonka tehtävänä on pysäyttää vaarallinen terroristi.

Velvet Von Ragnar (Gene Simmons) on psykopaattinen ja karismaattinen jengijohtaja, joka identifioituu hermafrodiitiksi ja nauttii sekä miehisen että naisellisen vallan symboleista. Hänen tavoitteenaan on myrkyttää merkittävän amerikkalaiskaupungin vesivarat ja putkistot, ja hän tarvitsee tähän erityisen levykkeen, joka sisältää kriittiset koodit tai suunnitelmat. Drew Stargrove onnistuu saamaan levykkeen haltuunsa, mutta joutuu Von Ragnarin ja tämän jengin väijyttämäksi ja surmatuksi dramaattisessa taistelussa.

Lancen elämä muuttuu peruuttamattomasti, kun hän saa tietää isänsä kuolemasta ja tämän todellisesta henkilöllisyydestä. Hän perii isänsä tilan, josta hän löytää Danja Deeringin (Vanity), Drew’n kauniin ja vaarallisen kollegan. Epäluuloinen Lance ja itsevarma Danja joutuvat lyöttäytymään yhteen, kun levykettä etsivät Von Ragnarin kätyrit hyökkäävät heidän kimppuunsa.

Tarinaan liittyy myös kaksi teknistä neroa: Lancen kämppäkaveri Cliff (Peter Kwong), joka kehittää Lancelle James Bond -tyylisiä vimpaimia, sekä Von Ragnarin puolella toimiva Riley (Robert Englund), joka vastaa terroristi-iskun teknisestä toteutuksesta.

Elokuvan pääosaan valittiin John Stamos, joka oli tuolloin 22-vuotias ja tunnettu lähinnä roolistaan Blackie Parrishina saippuasarjassa General Hospital. Stamosille Never Too Young to Die oli tarkoitettu suureksi läpimurroksi valkokankaalle. Vaikka kriitikot myöhemmin kuvailivat hänen suoritustaan jopa elottomaksi tai puisevaksi, hän toi hahmoon sellaista nuorekasta vilpittömyyttä, jota tuottajat tavoittelivat. Stamos itse on myöhemmin muistellut elokuvaa ”parhaana huonona asiana”, mitä hän on koskaan tehnyt, ja on tunnustanut sen merkityksen urallaan ennen siirtymistään ikoniseen rooliinsa sarjassa Full House.

Elokuvan ehdoton sielu ja eniten huomiota saanut hahmo on Gene Simmonsin tulkitsema Velvet Von Ragnar. Simmons, joka oli tuolloin ottanut etäisyyttä KISS-yhtyeen maskeihin, etsi uusia haasteita näyttelijänä. Hänen roolinsa androgyyninä hermafrodiitti-terroristina vaati intensiivistä valmistautumista. Hänen suoritustaan on kuvattu ”ylinäyttelemiseksi” parhaassa mahdollisessa mielessä; hän loi hahmon, joka yhdisti Rocky Horror -henkisen kabaree-estetiikan ja säälimättömän pahuuden.

Agenttiteemaa vahvistettiin entisestään valitsemalla Drew Stargroven rooliin George Lazenby, mies, joka oli esittänyt James Bondia elokuvassa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty’s Secret Service, 1969). Lazenbyn läsnäolo oli selkeä metatason viittaus, joka antoi elokuvalle tiettyä legitimiteettiä Bond-kopiona. Naispääosaan valittiin Vanity, Princen entinen suojatti ja Vanity 6 -yhtyeen keulakuva. Vanity toi elokuvaan 1980-luvun pop-estetiikkaa ja seksuaalista latausta, ja hänen suoritustaan Danja Deeringinä on pidetty yhtenä hänen uransa parhaista.

Never Too Young to Die on visuaalisesti ja auditiivisesti upea esimerkki 1980-luvun liiallisuudesta. Elokuvan estetiikka on hämmentävä sekoitus eri tyylejä: Von Ragnarin jengi näyttää siltä kuin he olisivat karanneet suoraan Mad Max -elokuvan kuvauksista nahka-asuineen ja irokeeseineen, kun taas Lancen telinevoimisteluharjoitukset on kuvattu puhtaalla, lähes mainosmaisella tyylillä. Elokuvan tunnelma vaihtelee perhe-elokuvan, räväkän huumorin ja synkän toiminnan välillä, mikä luo teokselle sen ominaisen epätasaisen ja arvaamattoman luonteen.

Kun Never Too Young to Die julkaistiin kesäkuussa 1986, se sai erittäin rajallisen teatterilevityksen. Se ei onnistunut saavuttamaan suurta yleisöä, ja se jäi nopeasti suurempien kesähittien jalkoihin. Tilastot kertovat karua kieltä: elokuva keräsi avausviikonloppunaan 75 teatterissa vain noin 129 508 dollaria, ja sen kokonaistuotto jäi alle 400 000 dollarin. Budjetti oli ollut noin 3 miljoonaa dollaria.

Kriitikot olivat armottomia: elokuvaa pidettiin amatöörimäisenä, sekavana ja epäonnistuneena yrityksenä matkia James Bondia. Ohjaaja Gil Bettmania kritisoitiin kyvyttömyydestä päättää, onko kyseessä vakava toimintaelokuva vai parodia. John Stamosin suoritusta pidettiin puutteellisena, ja hänen väitettiin näyttävän siltä, ettei hän olisi lukenut käsikirjoitusta lainkaan. Ainoastaan Gene Simmonsin suoritusta kiitettiin varovasti sen hulluuden ja vangitsevuuden vuoksi.

Vaikka Never Too Young to Die oli kaupallinen katastrofi, se löysi uuden elämän kotivideomarkkinoilla – ja myöhemmin digitaalisella aikakaudella. Sen nousu kulttiklassikoksi on oppikirjamainen esimerkki siitä, kuinka epäonnistuminen voi kääntyä voitoksi genrefanien silmissä.

Elokuva julkaistiin VHS:llä ja laserdiscillä vuonna 1987, ja siitä tuli nopeasti videovuokraamojen kulutetuimpia kasetteja. Sen omituinen kansikuva ja tunnetut nimet houkuttelivat uteliaita katsomaan elokuvaa, jota kukaan ei ollut nähnyt teatterissa. Harrastajien keskuudessa alkoi levitä sana elokuvasta, joka oli ”niin huono, että se on hyvä”. VHS-kopiot pysyivät keräilyharvinaisuuksina vuosikymmeniä, kunnes elokuva alkoi saada laajempaa huomiota internet-aikakaudella.

2000-luvulla elokuva löysi tiensä keskiyön näytöksiin, joissa yleisö osallistui katselukokemukseen huutelemalla repliikkejä ja pukeutumalla hahmoiksi. John Stamos itse on kutsunut sitä ”täydelliseksi keskiyön elokuvaksi”. Internetin keskustelupalstat ja podcastit, kuten How Did This Get Made?, nostivat elokuvan uudelleen tarkasteluun, mikä vahvisti sen asemaa 1980-luvun omituisimpien tuotantojen joukossa.

Kokonaisuudessaan Never Too Young to Die on teos, joka onnistui kääntämään epäonnistumisensa sellaiseksi elokuvalliseksi viehätykseksi, jota on mahdotonta jäljitellä tietoisesti. Se on todiste siitä, että intohimo, hulluus ja täydellinen sitoutuminen absurdiinkin ideaan voivat luoda jotain sellaista, joka kestää aikaa ja inspiroi katsojia vielä vuosikymmenten jälkeen. Elokuva pysyy vakaana suosikkina kaikille niille, jotka arvostavat elokuvataiteessa sen yllätyksellisyyttä, camp-arvoa ja vilpitöntä yritystä luoda jotain uutta.

Tämän elokuvan voi katsoa nyt ilmaiseksi Fawesomessa. Suoratoistoa ei ole tekstitetty suomeksi.

Lue myös: Kulttihetki: Ilmaiskatselussa Wes Cravenin uran käännekohta – Linda Blairin tähdittämä jännäri

Katso Never Too Young to Die täällä. 97 minuuttia kestävää elokuvaa ei ole tarkastettu Suomen nykyisen lain mukaisesti; tarkastuksessa se todennäköisesti saisi K-16-ikärajan.

Alla elokuvan juliste ja traileri.

Youtube video

Lue myös: Vain aikuisille: Ilmaiskatselussa äärimmäinen kauhukokemus, joka on noussut moderniksi kultti-ilmiöksi

Lue myös: Nyt ilmaiskatselussa: Keanu Reevesin iskevä trilleri – kun poliisi on rikollisiakin vaarallisempi

Lue myös: Nyt suoratoistossa: Kieroutunutta kauhua – tässä lomakeskuksessa on jokin pahasti vialla