Vuonna 2012 ensi-iltansa saanut Metsän tarina kuljetti katsojat syvälle suomalaisen ikimetsän siimekseen. Luontodokumentti esitteli katsojien ihasteltavaksi koko joukon metsän eläjiä kuukkelista karhuihin. Metsän tarina lainasi kertomuksensa suomalaiskansallisesta mytologiasta, muun muassa samanismista ja Kalevalasta. Taianomaisen kokemuksen ohjasivat Ville Suhonen ja Kim Saarniluoto.
Järven tarina on Metsän tarinan sisarteos niin mytologialtaan kuin ulkoasultaan. Tällä kertaa ohjaajanpallille nousi molempien elokuvien tuottajanakin toimiva Marko Röhr Saarniluodon kera. Järven tarina sukeltaa syvälle Suomen tuhansiin järviin, jokiin ja lampiin. Vanhat tarinat ja myyttiset olennot heräävät henkiin vesistöjen syvyyksissä. Koskaan ennen eivät katsojat ole päässeet tutustumaan vesialueidemme elämään näin läheltä.
Järven tarina kertoo veden kiertokulusta, jota ilman elämä maapallolla ei olisi mahdollista. Vuodenaikojen vaihtuessa kertojana toimiva Samuli Edelmann sekä heleä-ääninen laulaja Johanna Kurkela johdattavat katsojat ikiaikaisten suomalaisten tarujen, uskomusten ja uskontojen kosteaan maailmaan. Tunnelmallisen musiikin ja laulun avulla vesiemme eläimistöstä luodaan veden haltiahenkiä, olentoja, joihin esi-isämme uskoivat ja joita he ymmärsivät ja kunnioittivat. Ilman maagis-uskonnollista yhteyttä luontoon olisimme vaipuneet pimeyteen ja kaaokseen. Saimme maasta kaiken, elimme suoraan luonnosta. Vaikka ajatus tuntuu nykyaikaiselle ihmiselle kaukaiselta, niin ehkäpä tämänkaltaisten dokumenttien kautta voi urbaaneinkin ihminen löytää uuden suhteen kauniiseen luontoomme.
Kun Metsän tarinan kertojaäänet olivat dokumentin heikointa antia, on Järven tarinasta hyvin vaikea löytää minkäänlaista heikkoa lenkkiä. Vaikka kalojen ja muiden öttiäisten seuraaminen valkokankaalta voikin äkkiseltään kuulostaa melkoisen huonolta ajanvietteeltä, on elokuvan tuotantotiimi tehnyt upeaa työtä pitääkseen katsojan keskittymisen otteessaan. Elokuvasta on vaikea löytää vähäistäkään kritisoitavaa. Dokumentin kuvakieli on voimakasta, musiikki tukee kohtauksia täydellisesti, leikkaus on sujuvaa ja tarinoita tukevaa sekä vaikeasti kuvattava vedenalainen maailma on terävää ja kirkasta katseltavaa.
Koska suhteemme luontoon on nykyään lähinnä sitä, että huidomme ärsyttäviä itikoita iholtamme, ärsyynnymme kesäsateesta sekä valitamme Facebookissa siitä, kuinka ne pihalla olevat linnut pitävät taas kamalaa meteliä, on hyvin positiivista nähdä Järven tarinan kaltaisia elokuvia, jotka puhuvat katoavan luonnon puolesta. Jokaisen meistä olisi hyvä pysähtyä edes kerran tai pari vuodessa ihastelemaan luonnon kauneutta.
Järvemme ja metsämme ovat edelleenkin maailman puhtaimpia, eikä niiden luokse pääseminen vaadi enimmilläänkään kuin pienen automatkan, joten miksemme yrittäisi löytää tätä kadonnutta yhteyttä uudelleen? Jos elämä tuntuu siltikin aivan liian kiireiseltä, niin ottakaamme edes hiukan aikaa katsoa Järven tarina, koska myös Suomen luonto on hiljalleen katoamassa. Arvostakaamme sitä työtä, mitä elokuvan tekijät ovat meidän ja luonnon puolesta tehneet.