Nyt jokainen lapsiperhe peffateatteriin niin kuin olisi jo! Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! on ihka oikeasti hauska lapsille, nuorille ja aikuisille tehty seikkailukohellus. Ei se nyt läpeensä hauska ole, mutta onnistui silti räväyttämään aika rehvakkaita nauruja ainakin pressinäytöksessä vierailleiden koululaisten joukossa (ja kyllä kai ne kriitikotkin siellä nolouspäissään nieleskelivät omia hekotuksiaan).
Modernin uusioperheen 9-vuotias tytär Veera (Eedit Patrakka) kutsuu omituiset kaverinsa Tatun (Antti Holma) ja Patun (Riku Nieminen) viettämään joulua kanssaan Helsinkiin. Outolasta saapuva kaksikko onnistuu kuitenkin heti matkansa alussa sekoittamaan koko paletin ja eksyy omille teilleen suurkaupungin vilskeeseen.
Veeran äidit (Mari Lehtonen ja Pirjo Lonka) eivät oikein edes usko tyyppien olemassaoloon, joten ongelmiahan siitä syntyy, kun Veera haluaa todistaa heidän olevan väärässä. Tatu ja Patu joutuvat kaikenmoisiin kommelluksiin, joista selviytyvät omien keksintöjensä avulla. Parivaljakko repäisee tyhjästä jos jonkinlaisen scifi-härvelin pelastamaan tilanteen kuin tilanteen. Usein rikotaan myös elokuvan neljäs seinä, kun kertojaääni tai Tatu ja Patu ryhtyvät selostamaan katsojille tapahtumien kulkua. Poikkeuksellisen piristävä tehokeino kotimaisen elokuvan saralla.
Parasta elokuvassa on kuitenkin se, että Tatu ja Patu eivät lässytä lapsille, vaan pitävät heitä ihan oikeina ihmisinä. Siinä on leffan tärkein opetus jokaiselle lastenelokuvia tekevälle ohjaajalle. Lapset ymmärtävät kyllä, jos heitä ruvetaan paapomaan ja taputtelemaan alentuvasti päälaelle. Ohjaaja Rike Jokela sekä elokuvan käsikirjoittaja, Tatu ja Patu -kirjojen toinen kirjoittaja Aino Havukainen ovat ymmärtäneet tämän tärkeän seikan, ja elokuva onkin yllättävän aikuismainen hölmöilyjä tietenkään unohtamatta.
Näin stadin skloddina oli myös hilpeä huomata, että Tatu ja Patu puhuivat välillä autenttisempaa slangia kuin rankat katujätkät Antti J. Jokisen Pahan kukissa. Swägii hei!
Tatun ja Patun kuvaus sekä äänipuoli ovat erityisen hyvin hallussa. Elokuvassa on hienoja kuvausteknisiä kikkoja, joita ei usein näe kotimaisissa tuotannoissa. Kaikesta huokuu tietynlainen keveys, tuoreus ja jopa kansainvälisyys. Tästä voi tulla ihan oikea uusi elokuvafranchise, sillä ovathan ne Havukaisen ja Sami Toivosen kirjatkin hyvin suosittuja.