Ranskalaiset draamakomediat voi jakaa karkeasti ottaen kahteen leiriin: toisessa päässä ovat älykkäät ja filosofiset ihmissuhdetarinat, joissa jutellaan loputtomasti sekä syödään ja juodaan jatkuvasti. Usein ne ovat myös poliittisesti ylilatautuneita ja yhteiskuntakriittisiä tapauksia. Nämä elokuvat ovat lähes aina konservatiivisen kaavamaisia ja puuduttavia katsottavia.
Toisessa laarissa ovat ne hassuttelevammat tapaukset, jotka eivät pyri niin vahvasti alleviivaamaan sanomaansa, vaan osaavat myös revitellä kipeilläkin aiheilla. Niissä on usein huomattavasti inhimillisempi ote. Kauniit sielut voi onneksi niputtaa tähän jälkimmäiseen kastiin.
58-vuotias hautausurakoitsija Louis (ohjaaja-käsikirjoittaja Bernard Campan) törmää autollaan luomuvihanneksia polkupyörällään kuskaavaan kehitysvammaiseen Igoriin (ohjaaja Alexandre Jollien). Louis hoitaa Igorin sairaalaan tarkastukseen ja toivoo asian olevan sillä taputeltu. Yllättäen mies saakin Igorista hieman erikoisemman kaverin riesakseen.
Louis lähtee työkeikalle kuskaamaan ruumista Italiaan vain huomatakseen Igorin olevan ruumisauton kyydissä – eikä tyypistä pääse todellakaan eroon. Matka tien päällä osoittaa kuitenkin Igorin olevan erityisen kiehtova tapaus. Kehitysvammainen mies elää Nietzschen, Platonin, Spinozan ja stoalaisten filosofien oppien mukaisesti. Ja kas kummaa, kaksikko alkaa bondata vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. Hehän saattavat jopa oppia toisistaan jotain.
Tie-elokuva Kauniit sielut on saanut inspiraationsa näyttelijä-ohjaaja-käsikirjoittaja Campanin ja filosofi-kirjailija-käsikirjoittaja Jollienin ystävyydestä. Elokuva kertoo yhteiskunnan ja ihmisten ennakkoluuluista sekä rajoja rikkovasta, epätavallisesta ystävyydestä.
Vaikka elokuva pyrkii rikkomaan muutamia tabuja, ei se oikein kykene nousemaan omille jaloilleen. Kauniit sielut tuntuu ennemminkin ranskalaiselta Oscar-ehdokaselokuvalta kuin pyyteettömän humanistiselta teokselta. Hyvä mieli tästä kuitenkin tulee, joten ainakin sillä sektorilla ranskalaiskaksikko onnistuu erinomaisesti. Oikein mukava komediallinen draama, vaikka ei todellakaan nouse klassikkojen kastiin.
Niko Ikonen