Kuka pelkää noitia? Todennäköisesti harva enää tätä nykyä. Entisaikoina karmivia noitia poltettiin rovioilla, mutta nykypäivänä ne lähinnä kiertelevät ovelta toiselle pajunkissoja jaellen ja loruja lausahdellen. Noita ei olekaan terminä enää lähelläkään sitä, mitä se joskus oli. Karikatyyrinen noita saattoi inhota lapsia, noitua vihamiehiään tai leperrellä mustalle kissalleen. Tämänlaisia noitia ovat elokuvat pullollaan, niin myös Kuka pelkää noitia.
On harvinaista, että perhe-elokuva aiheuttaa katselun jälkeen kylmiä väreitä tai unettomuutta, sillä eihän lapsille voi näyttää liian painajaismaista kuvastoa. No, näemmä voi. Anne Hathawayn esittämä noitajohtaja on ahdistavinta materiaalia pitkään aikaan. Hassulla aksentilla puhuva hahmo on ensitapaamisella lähinnä huvittava, mutta varsin Pennywise-henkistä avointa hymyään vilautettuaan hahmo alkaa karmia selkäpiitä. Valtaosalle katsojista noitaylijohtaja ei todennäköisesti aiheuta painajaisia, mutta herkemmän katsojan on syytä varautua pahimpaan.
Kuumottavasta ulkonäöstään huolimatta Hathawayn hahmo ei kuitenkaan säväytä alkusokkia enempää. Se on ylinäytelty ja vain yhden ja ainoan motivaation ajama, kuten kaikki muutkin elokuvan noidat: lapset ovat inhottavia ja heistä on päästävä eroon keinoja kaihtamatta. Yksinkertainen tavoite jättää kuitenkin jo muutenkin yllättävän mitäänsanomattomiksi jäävän noitajoukkion harmillisen tylsäksi massaksi.
Mitäänsanomattomia ovat myös lähes kaikki muutkin elokuvan hahmot. Oikeastaan ainoa mieleenpainuva performanssi nähdään fantastiselta Octavia Spenceriltä, joka vetää päähenkilön isoäidin roolin niin hyvin kuin teksti sen sallii. Käsikirjoitus on kuitenkin varsin yllätyksetön ja haalea kliseillä leikittelevä pino selluloosaa.
Aivan kamalaa katseltavaa elokuva ei kuitenkaan ole. Se on visuaalisesti vallan mainiota herkkua silmille, jotka lepäävät kirkkaansävyisellä kuvalla ongelmitta. Elokuvassa on runsaasti digitaalisia erikoistehosteita, jotka ovat onnistuneet valtaosin hyvin. Toki eron käytännön efekteihin huomaa ja niiden läsnäoloa jää kaipaamaan varsinkin kohdissa, joissa pelleillään esimerkiksi venyväisillä kolmisormisilla kätösillä.
Kaikessa kädenlämpöisyydessään on hämmästyttävää, kuinka nopeasti elokuva lipuu ohitse katseltaessa. Sen miltei kaksituntinen kesto ei tunnu missään, mikä jopa korostuu elokuvan viimeisen osion aikana. Antiklimaattinen lopputaistelu ei missään vaiheessa vaikuta lopulliselta, vaan pikemminkin hämmästyttää, kun mitään ei enää yhtäkkiä tapahdukaan.
Siksi onkin vaikea sanoa, onko rivakka eteneminen hyvä vaiko huono asia. Tavallaan se on esimerkillistä käsikirjoittamista, mutta toisaalta materiaali ei ole millään muulla tavalla kovinkaan erikoislaatuista.
Pidemmällä tähtäimellä on todettava, että Kuka pelkää noitia on hyvin epätasainen kasa hyviä ideoita, tasapaksua toteutusta ja karmivaa kuvastoa, jota ei hyvissä mielin voi alle 12-vuotiaille näyttää. Se on epähuomiossa yksi vuoden häiritsevimmistä elokuvista pelkästään noitiensa ominaisuuksien takia.