Life Itself

GENRE ENSI-ILTA 16.11.2018 TÄHDET

Sukupolvia kattava tarina rakkaudesta, toivosta ja elämästä. Harmillisesti vain erinomaiset näyttelijät pitävät elokuvaa kasassa, mutta nenäliinoja kannattaa varmuuden vuoksi varata mukaan.

Life Itselfin juonta on vaikea tiivistää muutamaan lauseeseen. Teatteriin on parasta mennä tietämättä elokuvasta mitään. Ei siksi, että siinä olisi täysin yllättäviä tai omaperäisiä käänteitä, vaan siksi että ne pienet yllätykset, joita elokuva onnistuu tarjoamaan ovat ainoa syy olla lähtemättä teatterista kesken kaiken. Mikäli tietää etukäteen kenestä ja mistä elokuva kertoo, peli on jo menetetty.

Life Itself on tarina perheestä, surusta ja elämästä itsestään, kuten sen nimikin jo kertoo. Se alkaa Willin (Oscar Isaac) ja Abbyn (Olivia Wilde) rakkaustarinalla, joka on elokuvan hauskin ja onnistunein osio. Life Itself seuraa parin elämän valintojen ja tapahtumien seurauksia useamman sukupolven ajan. Elokuva yrittää välittää toivoa täynnä olevaa viestiä, mutta sen ylitsevuotava sentimentaalisuus on yksinkertaisesti liikaa. Se yrittää puristaa katsojasta itkut vaikka väkisin ja ajoittain se onnistuukin siinä mutta usein ei. Life Itself on ennalta-arvattava eikä tuo mitään uutta nyyhkyromantiikan genreen.

Elokuvassa on kuitenkin hävyttömän hyvä näyttelijäkaarti. Vaikka Life Itself muistuttaa Lifetime-kanavan kornia tusinatavaraa, näyttelijät nostavat elokuvan paremmaksi kuin sen materiaalin perusteella pitäisi olisi. Erityisesti Oscar Isaac pistää silmään. Muun muassa Star Warsista tuttu näyttelijä on hyvässä vedossa. Isaacia katsoisi loputtomiin huonossakin elokuvassa, sillä hänessä on roppakaupalla vanhan ajan karismaa.

Elokuvan ensimmäinen kohtaus on hulvattoman hauska ja kekseliäs. Myös Oliviat Cooke ja Wilde ovat ilo silmälle, mutta naiset joutuvat tyytymään olemaan miestensä ihailun ja kaipuun kohde, eivätkä heidän hahmonsa koskaan nouse oikeiksi, eläviksi ja hengittäviksi ihmisiksi.

This is Us -hittisarjan maineella ratsastava Dan Fogelman yrittää tehdä hyvää elokuvaa huonolla periaatteella; jos yleisö itkee, on elokuvan oltava hyvä. Vaikka Life Itself on ajoittain aidosti liikuttava, on se liian kiiltokuvamainen ollakseen koskaan täysin rehellinen ja samastuttava. Kaikki hahmot ovat rasittavan kauniita, mutta tuntuvat elävän käsikirjoituksessa vain kärsiäkseen yleisön viihdykkeeksi. Fogelman on unohtanut elokuvastaan tasapainon; jatkuva kärsimys on masentavaa eikä edes lopussa nähtävä onnellinen montaasi auta tähän morkkikseen.

Life Itself nostaa kuitenkin esiin mielenkiintoisen kysymyksen. Se on häpeilemätön romanttisuudessaan ja yleisön manipuloinnissa, mutta se ei tunnu hyvältä elokuvalta. Life Itself kuitenkin on juuri sellainen elokuva kuin sen tekijät ovat halunneet sen olevan. Onko se siis onnistunut elokuva olematta hyvä elokuva ja voiko sitä arvostaa sellaisena? Kyseessä ei ole maailmankatsomusta muuttava elokuva; se on unohdettava, hieman tylsä ja siirappinen satu. Se ei kuitenkaan ole aivan niin huono kuin voisi olettaa ja sille kannattaa antaa mahdollisuus jo vain mainion näyttelijäkaartin takia.

Life Itself tuntuu salaiselta paheelta; elokuvalta, joka kaivetaan esiin sukkalaatikosta, nautitaan suklaalevyn kera ja vollotetaan yksin pimeässä. Eikä siinä oikeastaan ole mitään vikaa.