Jumiin jäänyt teatteriohjaaja ei saa otetta uuden näytelmänsä kohteesta, runoilija Rainer Maria Rilkestä. Pääosanäyttelijätär kehottaa häntä yrittämään hahmon ymmärtämistä tämän rakastetun vaikutuksen kautta. Ohjaaja matkustaa Espanjaan opastajinaan kaksi korvaan kuiskuttajaa.
Edesmennyt kirjailijaystävä Pasha ilmestyy Misha-ystävänsä elämään jatkamaan kesken jääneitä keskusteluita. Samalla ohjaajan elämään luikertelee Lucifer, joka on huomannut jääneensä tarpeettomaksi ihmisten omaksuttua hänen vaikutuksensa liiankin hyvin ihan omin voimin. Langennut enkeli haluaa kohdata loppunsa itse ihmiseksi muuttuneena, jotta voisi vihdoin ymmärtää ihmisyyttä ja arvostaa elämän kauneutta. Lucifer johdattelee Mishaa löytämään itsensä, jotta voisi muuttua lihaksi näytelmän päähenkilönä, tyhjänä kankaana, jonka ehdoton rakkaus muuttaa merkitykselliseksi.
Luciferin viimeinen elämä muistuttaa siis ulkoisesti hyvin paljon Rax Rinnekankaan edellistä elokuvaa Veden peili. Siinä matkustettiin Venetsiaan runoilija Joseph Brodskyn jalanjäljissä. Mutta siinä missä Veden peilin päähenkilö purki universaaleja traumoja järjen ja tunteen ristivedossa, Luciferin viimeisessä elämässä haetaan vastauksia vaikeammin avautuviin kysymyksiin.
Rinnekangas on Suomen harvoja todellisia auteur-tekijöitä, joka tekee juuri itsensä näköisiä elokuvia. Joskus se kääntyy itseään vastaan. Kun elokuvan laulujen sanoituksistakin vastannut ohjaaja-tuottaja-käsikirjoittaja sukeltaa oman kuvajaisensa pään sisään, on lopputulos itseensä käpertynyt teos, joka uhkaa sulkea ulkopuolelleen.
Rinnekankaan elokuvista puhuttaessa on helppo käyttää ilmaisua tekotaiteellinen, mutta esimerkiksi Veden peilissä seesteisten, pysähtuneiden kuvien ja pään sisäisen dialogin yhdistymisestä syntyi kiehtovaa kerrontaa. Luciferin viimeistä elämää vaivaa lähinnä ylitaiteellisuus; siinä etsitään taiteelle merkitystä, ja löydetään vain taiteellisia merkityksiä, jotka eivät oikeasti vastaa mihinkään kysymyksiin. Paikoin filosofiseen pohdintaan sekoittuu vielä hieman nolostuttavaa taistolaiskukkahattutätiläistä moralisointia.
Luciferin viimeisen elämän parhaat piirteet löytyvät sen puhtaasti elokuvallisista puolista: kauniista kuvista tuntuu löytyvän löytyvän lainauksia vanhoista mestariteoksista ja muutenkin kuvaus onnistuu tekemään selvästi halvalla toteutusta projektista huomattavasti budjettiaan kalliimman näköisen.
Pekka Milonoff uskaltaa olla näyttelemättä etsivää ohjaajaa, ja vastaanottaa näin uskottavasti näkymättömien voimien johdatusta. Hannu-Pekka Björkman on tapansa mukaan hyvä, vaikka kummitusrooli melko kiittämätön onkin. Timo Torikka on mainio ylpeänä Luciferina, joka ei ymmärrä nöyryyttä, jota ihmiseksi syntyminen vaatisi.
Naiset nähdään jälleen taustalla vaikuttavina romanttisina ja siten vähäteltävinä hahmoina. Minna Haapkylän ainut tehtävä on toimia päähenkilön toimien katalyyttina ja antautua ehdoitta tämän löytämälle rakkaudelle, vaikka mies olisi millainen paholainen tahansa.
Luciferin viimeinen elämä -elokuvan traileri
Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa