Marguerite

/ / GENRE , ENSI-ILTA 25.12.2015 TÄHDET

Myös Meryl Streep on tarttumassa samaan haasteeseen, mutta Catherine Frot esittelee ensin epävireistä ääntään ranskalaisessa näkemyksessä Florence Foster Jenkinsin elämästä. Korvatulpat korviin – huonojen laulajien taistelu on virallisesti alkanut.

Pariisi 1920-luvulla. Varakas Marguerite Dumont (kaikkensa ja enemmänkin antava Catherine Frot) haluaa arvostetuksi oopperalaulajattareksi. On vain yksi ongelma – hänen äänensä. Marguerite ei sitä itse tiedä, mutta hän ei ainoastaan laula nuotin vierestä, hän kirskuu kuin kissa happokylvyssä. Ihmiset hänen ympärillään, mukaan lukien etäinen aviomies (André Marcon), pitävät suunsa supussa, jotta eivät loukkaisi naisen tunteita – tai vaarantaisi hänen anteliaisuuttaan. On kuitenkin vain ajan kysymys ennen kuin joku lopulta sanoo ääneen, ettei keisarilla ole vaatteita.

Amerikkalainen seurapiirirouva Florence Foster Jenkins ei ollut vain huono laulaja, hän oli luonnonvoima, lähes yhtä kuolettava kuin Egyptin raamatulliset vitsaukset. Jos se tuntuu liioittelulta, kannattaa googlettaa hänen ainutlaatuinen versionsa Mozartin Yön kuningattaren aariasta, joka saa pään räjähtämään à la Scanners.

Kaikki traumat sikseen, Jenkinsin jääräpäisyyttä pitää arvostaa. Hänen konserteissaan yleisö nauroi itsensä hervottomaksi, ja hän vain jatkoi laulamista. Oliko se typeryyttä? Turhamaisuutta? Vai kenties aitoa intohimoa?

Xavier Giannoli tuntuu olevan jälkimmäistä mieltä. Uudessa, pahamaineisen ”laulajattaren” löyhästi inspiroimassa elokuvassaan korsikalaisohjaaja löytää tämän hulluudesta uusia syvyyksiä. Toisin kuin Peter Quilterin sävelkuuron kohteensa pilkkaamiseen keskittyvässä näytelmässä Suurenmoista! Giannoli ei heitä lekkeriksi. Ottaen huomioon kuinka äärimmäinen sen päähenkilö on, Marguerite on yllättävän hienovarainen. Vaikka sen juonitiivistelmä saattaa kuulostaa täydelliseltä materiaalilta puskafarssiin, se on laadukas ja loppuun asti hiottu aikakausidraama.

Se ei ole helppo saavutus, ja ilman Frot’n pelotonta roolisuoritusta. Arvostettu ranskalaisnäyttelijä ei tee Margueritesta parodiasketsiä, hän esittää ihmistä, jonka viattomuus paljastaa nopeasti kaikkien muiden tekopyhyyden. Hän suorastaan pakottaa katsojan välittämään.

Frot’n laulamisen kuunteleminen on elokuvavuoden suurimpia nautintoja Immortan Joen tultasyöksevää kitaraa soittavan tyypin ja Tuomas-veturin taistelukohtauksen rinnalla. Vaikka ”laulaminen” on hieman kaukaa haettu ilmaus – naisparan kurkusta tulevat äänet muistuttavat Regan MacNeilin riivattua huutoa.

Jotkut Margueriten ei niin luotettavasta lähipiiristä ovat hieman värittömiä tai sitten aavistuksen liioiteltuja (parrakas nainen, oikeasti?), ja lopetus voi jättää hieman hämilleen, mutta niin kauan kuin musiikki soi, se on riemukas. Sitä jää hyräilemään muutamista vääristä nuoteista välittämättä.

 


Aiheeseen liittyvät elokuvat