Jared Hessin uutuudessa on huonoimmat peruukit sitten Colin Farrellin blondin Aleksanteri-pehkon (jota hän kutsui Doris Day -lookikseen), ja muutenkin se on niin leuat loksauttavan kahjo, että siitä tosiaan haluaisi pitää. Ei syytä huoleen – se menee kyllä ohi.
David Ghantt (Zack Galifianakis) ei ole penaalin terävin kynä. Hänen yksitoikkoinen elämänsä koostuu muiden ihmisten rahojen kuljettamisesta, ja hän on menossa naimisiin epämiellyttävän Jandice-morsiamensa (Kate McKinnon) kanssa. Kun uudeksi työpariksi tulee flirttaileva Kelly (Kristen Wiig), tuntuu kuin asiat kääntyisivät parempaan. Varsinkin, kun he päättävät tehdä kaikkien aikojen ryöstökeikan. Eivätkö nämä ihmiset koskaan katso elokuvia?
Studion näyttävän konkurssin johdosta vuoden viiveellä valkokankaille saapuvassa Mastermindsissa on vain yksi oikeasti hauska asia – se perustuu tositapahtumiin. Vuonna 1997 vähemmän fiksu rahankuljetusauton kuljettaja David Ghantt (joka toimi elokuvan konsulttina eli on ilmeisesti ok sen sisällön suhteen) tosiaan onnistui nyysimään 17,3 miljoonaa dollaria työnantajaltaan. Tekijöiden kokemattomuudesta (ja paremman sanan puutteessa: typeryydestä) johtuen se ristittiin punaniskakeikaksi. Saa nauraa, mutta se oli silti Yhdysvaltojen historian suurimpia ryöstöjä.
On vaikea sanoa miksi Coenin veljekset eivät ottaneet tarinaa osaksi pölkkypäätrilogiaansa. Kaikki kunnia Hail, Caesar! -elokuvalle, mutta tämä olisi ollut parempi valinta. Ainakin teoriassa – Masterminds on niin sekava, että käyttää 95 minuuttiaan miettien onko se rikosdraama vai puhdas farssi. Lopulta se asettuu jonnekin puoliväliin Galifianakisin sharttaamisen kera. Kyllä, se on sana. Ei, älkää googlatko sitä.
Faijalla hommat hanskassa -elokuvasta Anchormaniin olemme nauttineet oudon näköisten ihmisten järjettömästä käyttäytymisestä. Siltikin, nähtyään Mastemindsin kaikessa kirkasvärisessä loistossaan, on pakko kysyä: mitä nämä ihmiset oikein ajattelivat? Toki näin hyvällä miehityksellä siellä täällä on myös hykerryttäviä hetkiä ja Galifianakis tekee oman versionsa tv-sarjasta Hillbilly Handfishin’. Mutta ne hetket ovat harvassa ja kaikkea muuta on vaikea sietää. Harmi, ettei elokuvaan saatu Jim Carreyta. Se olisi ehdottomasti tarvinnut jonkun ryömimään ulos sarvikuonon peräpäästä.
Toisin kuin esimerkiksi Sean Pennin The Last Face -elokuvan tapauksessa, joka kamaluudellaan vei Cannes-yleisöltä jopa voimat edes buuata, Mastermindsin hirvittävyys ei tule yllätyksenä. Jared Hessin edelliset elokuvat ovat saaneet ajattelemaan, että olisi pitänyt uskoa äitiä ja lukea hammaslääkäriksi elokuvatoimittajaksi ryhtymisen sijaan. Vaikka hänet Napoleon Dynamiten perusteella nostettiin seuraamisen arvoiseksi tekijäksi, on aika todeta: ”Hajaantukaa, täällä ei ole mitään katsottavaa”.
Ylenpalttinen sekoilu saa ajattelemaan Xanadua, yhtä estotonta outoilua 1980-luvulta. On kuitenkin vaikea uskoa Hessin elokuvan saavan tulevaisuudessa samanlaista kulttisuosiota. Siinä ei ole pimeässä Chernobylin lailla hohtavaa Olivia Newton-Johnia. Jason Sudeikisin pervoviiksistä huolimatta se ei myöskään ole oikeasti kovin hauska.